MeriViapori 2011

Kesäkuun 18. päivä Suomenlinnassa vietettiin MeriViapori 2011 -puuvenetapahtumaa. Suomenlahden Puuveneilijät ry:n järjestämä paraati ja uiva venenäyttely keräsi kymmenittäin erikokoisia ja -näköisiä puisia kulkupelejä, vaikka sääennusteet povasivat alueelle perinteistä festarisäätä. Kauimmaiset veneet olivat tulleet Turusta ja eräs iroko-Scylla jopa Kuopiosta asti.

Tapahtuma alkoi jo perinteeksi muodostuneella paraatilla, joka starttasi halkolaiturin edustalta. Joukkoa johti Suomen Meripelastusseuran vuonna 1975 valmistunut Colin Archer, Vera Violetta.  Paraati ei kuitenkaan muodostunut tajuntaa hiveleväksi kokemukseksi oikein kenellekään, sillä taivas repesi jo ennen kuin letka ehätti Kaivopuistoon asti ja rannat olivat näin ollen aivan tyhjiä. Vettä tuli taivaalta pahimmillaan kuin saavista kaataen ja tuuli yltyi Pihlajasaaren selällä reilusti yli kymmeneen metriin sekunnissa, aaltojen puhdistaessa näyttelyveneiden kansia. Sivutuulessa tapahtunut joukkorantautuminen Suomenlinnaan aiheutti myös viljalti hankaluuksia lähes kaikille.

 Vielä ei satanut.

Aurinko näyttäytyi kuitenkin heti kohta veneiden kiinnityttyä vierassatamaan varattuihin näyttelylaitureihin ja yleisöä alkoi valua sakeana letkana paikalle. Tänä vuonna MeriViaporiin oli tullut kolme hienosti viimeisteltyä salonkivenettä, jotka keräsivät suurimmat katseet. Vuonna 1928 valmistunut turkulainen AEB pokkasikin yleisön suosikkiveneen pystin. Suomenlahden kauneimmaksi fiskariksi raati valitsi mäntyrunkoisen Mikaelan. Pro Puuvene -palkinto myönnettiin 20-vuotiaalle Puuveneveistäjät ry:lle, jonka puheenjohtaja Eero Ranta totesi kiitospuheessaan alan alkaneen hitaasti elpyä pari vuotta sitten koetun yleismaailmallisen laman vaikutuksista.

”Vaikka olemme saaneet puuveneet tuotua esille julkisuuteen, emme ole kuitenkaan pystyneet tekemään alasta kannattavaa. Myöskään valtiovalta ei suurista ponnistuksistamme huolimatta ole lähtenyt tukemaan ammattikuntaa. Nyt olisikin hyvä aika tilata unelmien vene tai toteuttaa pitkäaikainen peruskorjaus veistämöllä, jotta veneenveiston perinteen jatkuminen saataisiin varmistettua. Toimitusajat ovat vielä tällä hetkellä hyvin lyhyitä”, Ranta kannusti.

 Salonkiveneet näyttäytyvät.

Ilta jatkui perinteisin menoin ja kokemuksia vaihdellen. Tervasaaren nelikon, Wilhelmiina, Medvind, Scalpella ja vanha valkokylkinen folkkari (veneen nimi ja purjenumero on päässyt jo unohtumaan), miehistöt olivat tässä kisassa ylivoimaisia, sillä muita ei enää laitureilla horjunut aamulla, kun viimeinenkin tippa oli sammioista nuoltu. Hyvä meidän jengi!

Helsingin ulkoilusaaret pienellä käytöllä

Helsingin ja Espoon saaristo kärsii mittavasta imago-ongelmasta. Saaristomeren ihannoinnin ja mystifioinnin kustannuksella pääkaupunkiseudun moniuloitteista saaristoa väheksytään ja jopa karsastetaan retkeilykohteena. Monien veneilijöiden mielissä ovat päällimmäisenä Kaunissaaren tai Gåsgrundetin tapaisten paikkojen läpi yön remuavat nuorisojoukot tai Pihlajasaaren lautan käsittämätön ryysis helteisinä heinä-elokuun päivinä. Onneksi Helsingin saaristossa on retkeilijälle paljon muutakin nähtävää.

Helsingin kaupungin alueella olevista noin 300 saaresta ja luodosta yksityisessä omistuksessa on vain noin 10 %. Suurimmat omistukset ovatkin Helsingin kaupungilla ja Valtiolla, joka on luovuttanut ne pääosin puolustusvoimien käyttöön. Puolustusvoimien saaret ovat yleisön tavoittamattomissa, mutta kaupungin saaret ovat kaikkien käytettävissä. Saarien vapaa-ajan käyttö yleistyi 1800-luvulla, kun rikkaat kaupunkilaisperheet rakensivat saarille kesähuviloita, joissa vietettiin koko kesä. Monilla saarilla oli lisäksi Saksan mallin mukaisia kansanpuistoja, joissa sai hurvitella huomattavasti vapaammin kuin kaupungissa. Ulkoilusaarien käyttö väheni huomattavasti 1960-luvulla lisääntyneiden vapaa-ajanviettomahdollisuuksien myötä.

Tällä hetkellä kymmenet kaupungin ulkoilusaaret ovat niukasti varusteltuja, mutta päivä ja viikonloppuretkeilyyn hyvin soveltuvia. Monilla saarilla on keittokatos, jätepiste ja huussi, muttei vierasvenelaituria. Rannoilla on kuitenkin usein kiinnitysrenkaita veneille. Ehkäpä juuri laiturien puute pitää isoimmat veneet poissa lähisaarilta ja käyttöasteen näin verrattain pienenä. Kansanveneilijää tämä ei lainkaan haittaa, sillä folkkarilla pääsee kevyesti kaikkein pienimmille ja kivikoiden ympäröimille saarille.

Espoon puolella saarien omistus on painottunut enemmän yksityisille omistajille, mutta siitä huolimatta Espoollakin on runsaasti retkeilyyn tarkoitettuja, mutta lähes täysin vailla käyttöä olevia saaria ja luotoja. Helsingin ulkoilusaaret painottuvat kaupungin eteläisten ja itäisten osien alueelle, kun taas Espoon saaret alkavat heti Tapiolan edustalta ja jatkavat pääkaupunkiseudun ulkoilusaarten pitkää jonoa aina Porkkalaan asti. Helsingillä ja Espoolla on ulkoilusaaristaan julkaistuna yhteinen kaiken kattava Saaristo-opas, joka löytyy PDF:nä myös netistä osoitteessa: http://www.hel.fi/static/public/Saaristo-opas/fi+en/index.html

Kuu nousee Espoon Torra Lövössä.

Helsingin ja Espoon lisäksi pääkaupunkiseudun ulkoilutarjontaa lisää pyyteettömällä työllään Uudenmaan virkistysalueyhdistys, jolla on Helsingin ja Porkkalan välisellä merialueella viisi saarikohdetta. Koko Suomenlahdella yhdistyksellä on yli kaksikymmentä virkistysasaluetta. Uudenmaan virkistysalueyhdistys on kuntien yhteenliittymä, joten kohteet ovat kaikkien käytössä eikä kyseessä ole mikään salaseura. Joissain saarissa on keittokatoksen lisäksi myös ilmainen sauna, jota ei vuokrata yrityksille eikä polttariporukoillle, vaan saunat ovat kaikkien retkeilijöiden käytettävissä. Vuosaaren edustalla olevaan Pikku-Leikosaaren saunasaareen ja muihin Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen ulkoilukohteisiin voi tutustua osoitteessa: http://www.uudenmaanvirkistysalueyhdistys.fi/doc/Yhdistyksen_esite20100512_lowres_fi.pdf

Kesän ensimmäiset retkeilyt Wilhelmiinalla kohdistuivat kesäkuun toisena viikonloppuna Espoolaiseen Torra Lövön saareen sekä Helsingin kaupungin omistamille kallioisille Käärmeluodoille. Vaikka ilma muistutti keskikesän kuumimpia hellepäiviä, saimme viettää Torra Lövössä yön pelkästään oman venekuntamme kesken, muutamien pienveneilijöiden ja melojien käydessä illalla grillaamassa makkarat ja nauttimassa karusta ulkosaariston luonnosta. Käärmeluodoilla oli elämää vähän enemmän, mutta niin tietysti Pihlajasaaren jälkeen merkittävimmällä Helsingin edustalla sijaitsevalla ulkoilusaarella kuuluikin olla. Sunnuntaina myös kolmimastokuunari m/aux Kathrina kiinnittyi jyrkkään rantakallioon kiinni ja sankka joukko Helsingin Energian työntekijöitä pääsi tutustumaan ehkä ensimmäistä kertaa elämässään urbaaniin retkeilysaaristoon.

Ajaton emali

Wilhelmiinan astiasto perustuu pitkälti emalille. Käytännöllisyydestä on siis jouduttu hieman tinkimään söpöyden vuoksi. Vintiltä raahattujen pölyisien astialaatikoiden sisältöä penkoessa koettiin taas useita iloisia jälleennäkemisiä. Mukeja, kulhoja ja kattiloita onkin haalittu monesta lähteestä: niitä on saatu lahjaksi tai perinnöksi (myös ennakkoperinnöksi), löydetty kirppareilta, ostettu matkoilta sekä tongittu roskalavalta. Kaiken kaikkiaan hilpeän monimuotoinen ja värikäs keittiövarustelumme alkaa olla melko kattava.

Seponpäivän kuohuviinit nautittiin iloisista kupeista.

Emali on lasiperäistä jauhetta, joka poltetaan uunissa metallin pintaan. Tekniikka on ikivanha, sitä on käytetty taide-esineiden ja korujen koristelussa jo ennen ajanlaskun alkua mm. Egyptissä, Kreikassa ja Kiinassa. Emalointi oli suosittu ja käytännöllinen pinnoite vielä 60-luvulla, mutta hiljalleen edullisesti tuotetut teräsastiat tulivat yleisemmiksi keittiöissä. Ulkomainen, edullisempi emalityö ei taas ollut yhtä laadukasta. 70-luvulla Kiinasta tuotettujen emaliastioiden lyijypitoisuus oli haitallisen suuri, jolloin emaliin liitettiin vaarallinen maine.

Rämä teekannu oli marokkolaisessa sekatavarakaupassa kallein tuote.

Äitienpäivän aikaan löysimme mielenkiintoiselta metallijätteen roskalavalta aivan loistokuntoisen kasarin. Siinä oli ollut pikalukolla irrotettava kahva, joka oli joko hajonnut tai kadonnut, mutta päätimme veneenkunnostuksen ohessa askarrella puupalikoista uuden ottimen. Mahonkikalikat sahattiin, liimattiin epoksilla, hiottiin ja öljyttiin. Lopputuloksena saatiin aika kulmikas, mutta käteensopiva mahonkikahva.

Roskalavalta löytynyt kasari sai uuden kahvan.

Sininen väri uupui aiemmin valikoimastamme.

Metalliset astiat ovat myös iskunkestävyytensä vuoksi ihan toimivat veneellä. Merivedellä tiskaaminen tosin tekee vähän pahaa metallille niissä kohdissa, joissa emali on päässyt halkeamaan. Mutta kuppien reikiintyminen tarkoittaa vaan sitä, että talvikaudella pääsee taas kiertelemään käytettyjen tavaroiden liikkeitä.

Masto pystyssä ja koepurjehdus tehty

Takana on helteinen viikko Wilhelmiinalla, mutta onneksi viilentävällä merellä - lauantaisen vesillelaskun jälkeen kotona on tullut vietettyä vain yksi yö! Vene turposi umpeen totutusti noin vuorokaudessa, jonka jälkeen vettä on enää tihkunut kaikkein sitkeimmistä vuotokohdista. Pientä säätöä on tehty vielä viikon aikana laiturissa, mutta vihdoin vene rupeaa olemaan purjehduskuntoinen.

 Uusi perämoottori telakalla.

Nostimme maston pystyyn maanantaina HMVK:n jäykällä mutta hydraulisesti vahvistetulla nosturilla. Urakka sujui kivuttomasti ja nopeasti, tiimin ollessa tymäkintä mahdollista laatua: Annika kapuna, Elli vinssinkammessa ja minä kansipoikana. Uudet vanttiruuvit keräsivät välittömästi kiitosta - entisiä, profiililtaan pyöreitä ja kierteeltään ällistyttävän jäykkiä ruuveja, ei saanut millään kiristettyä. Nyt tikku saatiin lähes ilman työkaluja jo paljon timmimmäksi.

Laiturissa oli vielä tiedossa vähän asennushommia, kun uudet kulkuvalot oli kytkettävä sähköjärjestelmään ja muutama maston nostossa nirhautunut kohta oli vieläkin paikkalakattava. Fokan skuuttikiskot olivat paarpuurin puolelta lähteneet lähes irti, joten niiden fiksaamiseen turautui aika lailla energiaa. Saavat luvan nyt kestää tämän kauden isommilla ruuveilla, korjataan läpipulteilla sitten joskus syssymmällä. Ensi kauden korjauslista alkaa muuten jo nyt uhkaavasti täyttyä.

Keskiviikkoiltana pääsimme vihdoin nostamaan purjeet. Koepurjehdukselle tuli mukaan ex-haipurjehtija Antti A. perheineen. Tuuli oli säilynyt koko viikon kymmenen metrin kovuisena itä-kaakkona, joten aloitimme lähtemällä reippaasti lännen suuntaan. Mutkittelimme Pihlajasaareen terassille olusille ja sitten tiukkaa kryssiä kauniissa auringonlaskussa takaisin Tervasaareen. 

 Purje pulleana.

Toppiin asti nostaminen tuotti hankaluuksia, mutta hyvin kulki silti.

Vene toimi muutamaa murhetta lukuunottamatta moitteetta. Isopurjeen kaksi lyhyempää lattaa olivat hävinneet talven aikana ja auttamattoman laaduttomat Motonetin rapulukot eivät jaksaneet pitää sitä isoa myöskään ylhäällä. Lisäksi paarpuurin puoleinen kylkilaudoitus päästi vettä sisään kryssittäessä ja kasteli näin ollen patjat, mikä oli kyllä aika odotettua.

Eli mitä jäi käteen? Runsasta rahanmenoa ainakin, sillä rapulukkokaupassa pitää seuraavaksi sijoittaa kunnolla laatuun ja se tietty maksaa. Motonetin lukot kestivät välttävästi vain yhden kauden, nyt niistä pitää uusia ainakin kaksi. Meripurjeesta on lisäksi kysyttävä niitä lyhyempiä lattoja ja miksei myös kesätarjousta kokonaan uudesta isopurjeesta, joka vaikuttaa jotenkin pelkältä isolta kauppakassilta. Koepurjehduksen positiivisinta antia oli puolivuotiaan Kerttu-tytön ryhdikäs ja purjehtijamainen ensiesiintyminen puuvenemiljöössä, vaikka väsy alkoi illalla jo painaa.

Märkää kölin alla

No, hyvinhän siinä sitten lopulta kävi. Lauantaiaamu alkoi helteisenä, mutta jännittävänä. Tiedossa oli kevätkunnostuksen osalta valmiin Wilhelmiinan vesillelasku. Pientä jännitystä nosti aurinkoisen ja tuulisen kevään sekä myöhäisen laskuajankohdan kuivattaman veneen vedenpitävyys.

Raffe hoiti kuljetukset.

Wilhelmiinaa oli turvotettu noin viikon ajan kastelemalla kymmeniä froteepyyhkeitä, jotka oli sijoitettu veneen sisäpuolen laudoistusten päälle. Löysin idean pyyhkeistä puuvene.netin keskusteliupalstalta pari vuotta sitten. Joku kirjoittaja kertoi ostaneensa kolmekymmentä käsipyyhettä Ikeasta yhteensä kymmenellä eurolla ja korvanneensa räsymatot niillä. Räsymattojen kiistaton hyöty turvotuksessa on pitkä kosteuden varastoimisaika, mutta ne ovat kalustetussa veneessä aivan järjettömän hankalia käsitellä. Ikean pyyhkeiden etu on helppo liikuteltavuus, kuivaus sekä varastointi. Vesillelaskun lähestyessä käyn veneellä joka tapauksessa päivittäin, joten kosteuden säilyttäminen puutarhaletkulla ei ole mikään ongelma.

Wilhelmiina laskettiin vesille samaan aikaan pari vuotta nuoremman ruotsalaisvalmisteisen folkkarikaverinsa Meri Mikki FIN-342:n kanssa. Wilhelmiina sai luvan avata pelin sipoolaisen Reffen kuljetusliikkeen toimiessa avustajana. Vuoto oli totutunlaista. Paarpuurin puoleinen kylki roiski vettä sisään ryöppyinä, styyran puolen kompatessa paljon hillitymmin. Annikan omistama laadukas Clas Ohlssonilta ostettu ja verkkovirralla toimiva uppopumppu riitti kevyesti. Liinat irti.

Meri Mikin miehistö turvautuu perinteisiin konsteihin.
 

Turvottamaton Meri Mikki vastasi vartin myöhemmin. Vettä sisään kaikista saumoista. Kaksi suuritehoista pilssipumppua, käsipumppu ja ämpäri eivät vielä riittäneet, joten apuun kaivattiin Annikan uppopumppu. Siinä sitä tunnin verran juostiin uppopumppua aluksesta toiseen ennen kuin paikalle saatiin toinen uppopumppu ja tilanne alkoi huomattavasti rauhoittua.

Kansaa kävi tasaisesti iltapäivän aikana laiturilla pällistelemässä, että mitä siellä alhaalla oikein tapahtuu: pallogrilli tulilla, nauru raikuu ja kaikki kynnelle kykenevät pitävät ämpäreiden avulla purjehduskalustoa pinnalla. Välillä korkkailtiin jo kuohuviiniä ja sihauteltiin virvokkeita, kun kannustusjoukot saapuivat paikalle usean perhekunnan voimin. Kaikkien tapahtumaan osallistujien naamat ja niskat luonnollisesti kärähtivät jo ensimmäisenä veneilypäivänä, mutta uusia puuveneilijöitäkin ehkä saatiin - Meri Mikin miehistössä ollut kaveri innostui puuveneilyhenkisestä toiminnasta silminnähden heitettyään veneestä ainakin tuhat ämpärillistä merivettä takaisin jonkhaan.

Tilanne alkaa olla hallinnassa, vaikka Meri Mikin vesilinja onkin vielä piilossa.

Kahdeksan tunnin turvottelun jälkeen Wilhelmiina oli vihdoin valmis reilun vartin merimatkaan kohti Tervasaaren kotisatamaa. Masto saatiin kovan punnerruksen päätteeksi köytettyä katolle, telakkapaikka siivottua ja sähköroikat kerättyä laitureilta, joten oli aika ottaa ensisavut ulos uudenkarheasta Mercurysta. Edelliseen vastaavanlaiseen, mutta kaksitahtiseen verrattuna ensimmäiset käyttökokemukset olivat varsin positiivisia: moottori on hiljainen, ei resonoi ja kuulostaa ruohonleikkurilta!

Hyvin pitkä ja paahteinen päivä päättyi Kolmeen kruunuun suuntautuneen juhlaillallisen jälkeen erittäin hyvin nukuttavaan liplatukseen Wilhelmiinan plyyssisillä patjoilla, pilssipumpun hurinan tasoittaessa yliromanttista tunnelmaa.

Vesillelasku ja kelluva valas

Huomisaamuksi on nyt varattu veneen lasku. Hommat ovat edenneet siihen pisteeseen, että käytänössä tälle perjantaille ei jää muuta puuhailtavaa kuin kannen maalaaminen toiseen kertaan ja puomin ja levangin lakkaus. Lisäksi pitää tietty kiinnitellä kunnostuksen tieltä pois otetut helat ja asentaa uudet kulkuvalot. Ja jos aikaa jää, niin muutama kohta vaatisi joko uudelleenlakkauksen tai paikkalakkaukset. Niin tosiaan iltapäivällä täytyy myös hakea uusi moottori liikkeestä ja asentaa se. Samalla pitäisi tuhota yksi punaviinipullo, jotta veneeseen saadaan pohjatulppa. Huh. Eli eiköhän puuhaa riitä koko päiväksi.

 Päivät tässä riemumajassa ovat taas ohi.

Lahoista lankuista kasattu mökki edustaa telakka-arkitehtuuria parhaimmillaan.

Eilinen katoksen purku ja  kannenmaalauspäivä meni kylmän ilman ja kovan tuulen takia varsinaiseksi säädöksi. Purkaminen sujui vielä ihan mukavasti, joskaan ei aina täysin hallitusti. Teltan kaaduttua Wilhelmiina näytti hetken aikaa hämmentävän pikkuiselta naapurikippoihin verrattuna. Vaan pintakäsittelyissä koettiin enemmänkin murheita. Kevättä on ilmaston puolesta leimannut jatkuva, kova tuuli, joka on haitannut varsinkin lakkauksia. Nyt pressujen alta paljastuneen veneen toinen kylki näyttää myös päivänvalossa siltä, että se pitäisi lakata uudelleen. Lakkaushetken tuulisuus ja katosta piiskaava sade ovat tehneet pinnasta epätasaisen: toisaalla lakka on levittynyt tasaiseksi kerrokseksi, mutta joka puolella on laikkuja jotka ovat jääneet himmeiksi, ikäänkuin niissä ei olisi tarpeksi lakkaa. Uudelleenlakkaus odottaa siis vielä tänä iltana - ilma näyttää ainakin näin ikkunasta katsottuna hyvältä.


Lisäksi kova puhuri häiritsi myös eilen lakkaajaa, joten takilakin saattaa joutua uudelleenkäsittelyyn. Kannenmaalaajaa puolestaan vaivasi lyhyt pinna. Knaapien, kiskojen ja kuningaspuun pielukset vaativat niin suurta kärsivällisyyttä, että tuulessa ja auringossa nopeasti pullataikinaksi jämähtäneellä maalilla sutiminen aiheutti paljon kiroilua sekä suurtä tärpättimenekkiä.

Wilhelmiina pääsi takaisin päivänvaloon.

Uskomattomin juttu tällä viikolla oli se, että kesken kahden veneen kiireisimmän kevätkunnostuksen päätimme broidin ja faijan kanssa hommata lisää puuhasteltavaa. Keskiviikko aloitettiin ajamalla Norrskataan Korppooseen, kolmen lossin taakse, ja noutamaan sieltä venetraileri. Sieltä matka jatkui samaisen kolmen lossin reitin läpi Turun kautta Hämeeseen ja Loimaalle, jossa tiukan kaupanteon jälkeen trailerin päälle jäi valtavaa kunnostusta vaativa savolaismallinen 570 senttiä pitkä soutuvene.

Savolaista designia 1940-luvulta.

Kuudensadan kilometrin ajomatkan jälkeen trailerille olisi kelvannut mikä tahansa laho lautakasa. Tämä 40-luvulla valmistettu kelluva (?) valas olisi jäänyt varmasti ostamatta pääkaupunkiseudulta, mutta nyt se olisi tarkoitus hoitaa veneilykuntoon juhannukseen mennessä - saapa nähdä onnistuuko, vai tuleeko paatista hieno kukkalaatikko tai vaihtoehtoisesti iloinen roihu juhannusehtoon ratoksi.