Kylässä Veneistämöllä

Broidin piti laskea Wihelmiinan tukevarunkoinen kaveri, fiskari Matleena, lauantaina mereen, mutta torstaina tulikin murheita matkaan. Kahden sivusarjan mahonkilaudan liitoskohdan hidas lahoaminen oli jo vuosia ollut tiedossa, eikä korjaukselle oltu nähty aikaisemmin välitöntä tarvetta. Nyt murheen hallittu eteneminen saavutti päätepisteen, kun sormi hulahti vahingossa 22 milliä paksun mahonkilaudan läpi. Veneen laskusuunnitelmiin tuli siis pieni viivästys, jonka myötä veljekset pääsivät kaivamaan esille koko sähkötyökaluarsenaalinsa.


Feini-sahalla tehdyn operaation jäljiltä veneen kylkeen syntyi siisti 30 cm x 30 cm -kokoinen kolo. Lahoaminen oli siis levinnyt todella vähän noin  kymmenessä vuodessa, minkä ajan ongelmakohta oli ollut tiedossa. Sopivaa paikkapalaa ei kuitenkaan omista mahonkivarastoista löytynyt, joten tiedossa oli puhelu Veneistämö Oy:n Timo Partaselle, jolta tämmöinen osa pikatoimituksella onnistui helposti. Suuntasimme siis Peugeotin nokan perjantai-iltapäivällä kohti kuuluisasta pöpilästä hyvin tunnettua Kellokoskea.




Veneistämö Oy, Vanha Valtatie 190, 04500 Tuusula, 040 837 5921/Partanen 

Veneistämö on viime vuonna perustettu veneveistämö ja se sijaitsee Kellokosken ruukin historiallisissa tiloissa, mielisairaalan välittömässä läheisyydessä. Vuonna 1795 perustettu ruukki onkin värikkään historiansa puolesta mitä oivallisin paikka veneveistämölle. Ensimmäisen sadan elinvuotensa aikana ruukki keskittyi päätuotteidensa naulojen ja kankiraudan lisäksi kaikkiin kodin ja maatalouden takomotuotteisiin. Aikakaudelle mahtuu lukuisia nousuja ja laskuja, tulipaloja ja omistatajanvaihdoksia. Vuonna 1895 ruukki teki konkurssin, jonka myötä tuotantolaitos sai uudet omistajat, jotka nostivat Ruukin valtakunnallisesti merkittävälle tasolle.

Kellokosken ruukin patosilta.

Carlanderin omistajaveljesten komennossa tehdas koki mittavia uudistuksia muun muassa työkoneiden ja energiansaannin saralla. Tehdas panosti myös aikakaudelle poikkeavasti työntekijöidensä hyvinvointiin. Kulta-aikaansa ruukki vietti 1930-luvulla, jolloin alueen rakennuskanta vakiintui nykyiseen muotoonsa. 1950-luvulla tehdas alkoi panostamaan alumiiniin. Ruukin tavaramerkeiksi nousivat maitotonkat ja alumiiniset Kelloveneet. Fiskars osti Kellokosken ruukin Carlanderin veljeksiltä vuonna 1962. Ruukin keulakuvaksi nousseiden Kelloveneiden tuotanto siirrettiin vuonna 1976 Ähtäriin Inhan tehtaille ja ne tunnetaan tänä päivänä Buster-nimisinä. Nykyään ruukki toimii elinvoimaisena pienyritysyhteisönä, joka mielenkiintoisena yksityiskohtana käyttää yhä omaa vesiturbiinia yritystensä sulanvedenajan sähköntuotantoon.

Ruukin läpi virtaava Keravanjoki tuottaa valjastettuna sähköä.

Veneistämöllä on sympaattiset toimitilat ruukin nuorinta osaa edustavassa tuotantosiivessä. Partasen lisäksi Veneistämön tiloissa alivuokralaisena majailee veneenveistäjä Patric Stjernvall, jonka kanssa työt jaetaan tarpeen mukaan. Kaksiosaiseen veistämöön mahtuu kerralla sisälle viitisen venettä operoitavaksi, lisäksi takapihalla on talvisäilytyshalli noin kymmenelle veneelle. Tällä hetkellä sisällä on 60-lukulaisen ht-veneen ja rakenteilla olevan sulkaveneen lisäksi kaksi folkkaria, joista toinen on viime vuoden venemessuilta tuttu Ferrarinpunainen uutuustuote. Purjehduskuntoonsaattamisprojekti on ajanpuutteen takia hieman kesken eikä omaan käyttöön tulevalla veneellä ole Partasen onneksi mikään kiire.


Toinen folkkari on Wilhelmiinan pikkusisar vuodelta 1967. Suomen Kalastuksen verstaalla valmistettu Tijuana L-231 on ollut työn alla koko talven. Mittavan remontin loppusuora kuitenkin häämöttää, sillä Partanen on siirtynyt jo lakkausvaiheeseen: veneen olisi tarkoitus olla vedessä kahden viikon päästä. Tijuanasta tulee remontin myötä vierassatamien takuuvarma katseenkerääjä, sillä vene on saanut Partasen käsittelyssä muun muassa kokonaan uudet mahonkisarjat ja pramean teak-kannen. Myös kyljet ovat saaneet uutta hohdetta, kun vanha valkoinen maali on korvattu Rylardin sinisellä öljymaalilla.

Kansanvene Tijuana viimeistelyä vailla. 

Veneistämö hoitaa kaikenlaiset veneiden korjaukset ja rakennukset. Lisäksi myyntihyllystä löytyy puuveneilijälle tarpeellisia Rylardin maaleja ja lakkoja, West Systemsin epoksia sekä kupariniittejä.


Matleenan pikaremontti valmistui puutöiden osalta jo lauantai-iltana, jolloin paikkapala ja neljä listaa olivat liimattuina ja tapitettuina paikoillaan. Mutta miksi ihmeessä paikkaus tehtiin vasta nyt? Muutaman tunnin ja parin kympin hintainen homma. Samaa mietimme broidin kanssa asennusoluita hörppiessämme - emmekä keksineet vastausta.

Sisäveneilykauden huipennus koittaa

Kevätremontti vuosimallia 2011 on saamassa arvoisensa huipennuksen, kun lakkaushommat ovat vihdoin päässeet käyntiin ja rannassa pärjää jo polvihousuissa. Viikonloppuna vene edistyi siihen malliin, että sunnuntai-iltana ryhdyttiin jo suunnittelemaan alustavasti laskupäivää. Verkkosaaressa mahdolliset laskupäivät ovat keskiviikko ja lauantai. Kevätkauden viimeisten palkallisten iltatöiden (tänään, tiistaina ja torstaina) takia ensi viikon keskiviikko saattaa tulla liian aikaisin vastaan. Eli kölin alle märkää lauantaina 4.6., siihen tähdätään!

Varvaslista öljyttynä ennen lakkausta.

Varvaslistat kokivat perjantaina huikean muodonmuutoksen, kun niihin imeytettiin litratolkulla kyllästettä. Fiilis oli aikamoinen, kun kylläste antoi ensi kerran osviittaa siitä millaisen sävyn listat lakkauksen myötä saavat. Tällainen 60-luvun mahonki ei muuten petsejä liiemmin kaipaa, materiaali on kirkkaan punaista ja erittäin terveen oloista.

Sunnuntaiaamu alkoi listojen pyyhkimisellä ja ensimmäisen ohennetun lakkakerroksen sivelyllä. Iltaan mennessä Rylardin VG 62 Fast oli kuivunut jo täysin, joten toinen vähän tymäkämpi kerros tuli myös levitettyä. Lakkauskerrosten suhteet olivat käsivaralla tehtyinä noin 50 % Rylardia ja 50 % tärpättiä sekä toisella kierroksella 70 % Rylardia ja 30 % tärpättiä. Syvälle puuhun vaikutti seokset uppoavan.

Annika ja Elli pyllivät kauniin lauantai-iltapäivän ajan Wilhelmiinan alla pohjan ja vesilinjan kimpussa. Pohja ensin pestiin, jonka jälkeen kevyellä raaputtelulla otettiin irti kaikki mikä lähti. Puita myöden irronneet kohdat töpyteltiin aluksi Rylardin lyijymönjälla ja sen sen jälkeen Hempelin Yacht Primerillä. Koko pohja sai lopuksi kauniin punaisen sävyn Red Brown -värisen Hempelin Basic-antifouling-maalin toimiessa sävyttäjänä.

Pohjan kyllästämisestä ei kuulema ole kuin kolme vuotta, mutta se vaikuttaa jo nyt hyvinkin valmiilta: pinnoitusmateriaalit korkkaavat levyinä monin paikoin, eikä siihen tarvita kaksisiakaan työkaluja tai voimia. Sitä paitsi pohjassa kasvoi pitkää naavaa ja läjäpäin näkkejä. Ehkäpä ensi syksynä se jaksetaan pestä heti noston yhteydessä, kun merenelävät saa vielä suosiolla irroitettua.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että pohjan kyllästämisessä jokin on mennyt vähän pieleen. Materiaalit ovat ehkä olleet vääränlaisia tai mikä yleisintä, pohjan totaalista kuivumista ennen lyijymönjäystä ei ole maltettu/ehditty odotella. Yhtä kaikki, myös tämä työvaihe odottaa hyvinkin pian lähitulevaisuudessa - syksyllähän sen näkee viimeistään, että onko pohjan kyllästyksen aika jo ensi keväänä vai jaksaisiko korkkaavat maalit taistella pohjassa kiinni vielä kaksi kautta.

Vesilinja palautuu jälleen kiiltäväksi Annikan käsittelyssä.

Keskiviikkona projekti jatkuu katon maalaamisella sekä listojen lakkauksen kolmannella kerroksella. Siihen hommaan käytän jo pelkkää lakkaa ilman ohenteita. Ensimmäinen välihionta suoritetaan myös kolmannen kerroksen jälkeen karkeudella 180. Armotonta kärvistelyähän näissä iltavuoroissa on istua, kun sisäveneilykauden huipentuma odottaa rantsussa. Onneksi ulkona sentään sataa vettä.

Sulanut Multimaster

Viime kevään suuren ponnistuksen jäljiltä voi veneen kevätkunnostuksen ottaa tänä vuonna suhteellisen iisisti. Projektiksi on muodostunut parrasta kiertävän törmäyslistan puhdistaminen lakasta, kyllästäminen ja uudelleenlakkaus. Skrabauksen lomassa listoista on lähtenyt kilokaupalla Sika-massaa ja muita mönjiä, joilla kantta on yritetty tiivistää vuosien saatossa. Itsehän olisin vaan lakannut listat joka vuosi, ja hyvänä olisi pysynyt. No, ei hätää, mitään ei ole pilalla, vaan harmahtavan mustan kerroksen alta paljastuu aivan punaista ja kovaa mahonkia. Veneeseen tulee vieläpä aivan mielettömästi lisää näköä, kun kirkkaan punaisen listan ja valkoisen kannen rajan saa aivan skarpiksi, eikä kaikkialla ole aaltoilevaa ja muhjuista massausta.


Samassa on tullut availtua viime keväänä uusitut ja hyvin vähälle lakalle jääneet kattoa kiertävät listat. Myös ne saavat nyt perinpohjaisen käsittelyn. Tässä hommassa korvaamattomana apuna on ollut uutukainen Boschin versio legendaarisesta Feinin Multimasterista. Alkuperäinen Fein maksaa lähemmäs 400 euroa, joten tällaiseen harrastehommaan ajattelin vihreän Boschin rittävän vallan mainiosti. Minulla on lisäksi hyviä kokemuksia vihreistä laitteista kuluneilta vuosilta, joten ostopäätös ei ollut vaikea.

Katon listat joutuivat värierojen vuoksi perusteelliseen uudelleenkäsittelyyn.

Ensimmäiset käyttökokemukset laitteesta oli fantastiset. Edellisinä keväinä lainassa oli ollut aito Feini, joten muistijälki Multimasterista oli parasta mahdollista tasoa. Boschin ensipuraisu oli yhtä raastavaa kuin muistelinkin: aivan karmea ääni, mutta todella rankka suorituskyky. Purua lensi karkeuden 80 paperilla kuin sahalla, ja punaista mahonkia tuli helposti esiin, vakkei lakkoja oltu läheskään kaikkialta edes skrabattu. Huikea peli.


Parin tunnin jyrryyttelyn jälkeen aloin huomata, että hiontapaperi oli muuttunut kaksiosaiseksi. Kova hiontaosa oli irronnut pehmeämmästä tarraosasta. Tämän lisäksi tarraosa oli sulanut yhdessä koneen hiontatason tarrapinnan kanssa tasaiseksi. Yllättävää sulamista kovaan käyttöön suunnitellulta ja tarkenevalla suotituskyvyllä varustetulta koneelta.

Kulmistaan tasaiseksi sulanut multimaster.

Jatkoin hiomista vielä viime viikonloppuna ja kaunista jälkeä syntyi. Ilman Multimasteria homma ei olisi edennyt laisinkaan näin vaivattomasti. Hiomatasojen  kaikki kolme nurkkaa ovat kylläkin nyt sulaneet tasaisiksi eikä tarra niissä enää pysy, joten seuraavaan lista- tai nurkkaurakkaan pitää jo investoida varaosia. Kyselin asiasta Tapulikaupungin Nuoressa Messipojassa tapaamaltani ex-veneenveistäjältä ja nykyään työkalumyyjänä toimivalta Henri Kasperilta. Hän vahvisti, että kyseinen ongelma on myös ihan oikeassa Feinissä, joten niitä hiomatasoja on vain osteltava säännöllisesti, ja että kyseessä on kuitenkin lähtökohtaisesti saha eikä hiomakone. Tottahan tuo.


Listat on nyt viimeistelty käsipelillä, ja edessä on kyllästys Hempelin Impreg 1:llä. Ei se tietysti vastaa oikeaa pellavaöljy/tärpätti/myrkky-litkua, mutta kuivumisaikansa puolesta se on mielestäni täysin perusteltu valinta kyseisiin kohteisiin. Impreg on lakkausvalmis parin vuorokauden jälkeen käsittelystä, kun perinteisen pellavaöljyn kuivumiseen menee noin kuukausi. Määrätkin jäävät suhteellisen pieniksi, joten Impregin kallis hinta ei tässä nyt paina vaakakuppia mihinkään suuntaan. Rungon kyllästyksiin käytän tietenkin klassisia menetelmiä, mutta sen aika Wilhelmiinassa on ehkä parin vuoden päästä.

Uskolliset kaverit, pallogrilli ja Airam, mukana kunnostuspuuhissa.

Viikonloppuna olisi tarkoitus päästä jo vetelemään ensimmäisiä ohennettuja lakkakerroksia samalla kun Annika käy Ellin kanssa maalailemaan pohjaan myrkkyväriä. Lisäksi voisi vielä sovitella uusia kulkuvaloja, hörppiä kahvia ja grillata pallogrillillä hyvää makkaraa.

Kierrätystä

Monena keväänä venerannassa on ollut huutava pula astioista, joissa voi sekoittaa maaleja, liimoja ja kyllästeitä. Esimerkiksi jahelihapakkaukset ovat hyviä kertakäyttöisiä maalausastioita isojen maalitonkkien sijasta. Hieman tasokkaammat levitepurkit toimivat taas puhtaina alustoina, joissa epoksin ja kovetteen voi sotkea tasaiseksi massaksi.

Tilannetta on ratkaistu pääsääntöisesti eineslihapullakuurilla. Evääksi venerantaan on lähtenyt läheiseltä bensikseltä Atrian lihapullapaketti, joka on sitten nautittu joko kylmänä tai kuumailmapuhaltimella lämmitettynä jo ensimmäisellä tauolla, jotta astia on saatu mahdollisimman nopeasti käyttökuntoon. Hyvä idea, mutta kevään mittainen lihapullatehokuuri aiheuttaa armottoman kuvotuksen tunteen pullasia kohtaan.

Toinen kikka on ollut kierrätys. Toisten jo käyttämien rasioiden tonkiminen roskalavalta ja niiden peseminen tärpätillä. Sattuman kauppaa, työtehoa hidastavaa ja hyvin turhauttavaa touhua sekin.

Viime kevättalvella päätimme, että tähän dyykkaamiseen tehdään nyt muutos. Aloimme kerätä talteen kaikki jauheliharasiat ja purkit, mitä normaalissa kotitaloudessa koko ajan syntyy. Tuloksena oli sekoituspurkkien osalta stressitön ja kivuton kevät - aina oli oikeanlainen ja puhdas astia käden ulottuvilla. Tätä siis lisää.

Saavuttuamme kesäiseltä viiden viikon Saaristomeripurjehdukselta takaisin kotiruokintaan, jatkoimme jo totutusti purkkien ja rasioiden keräämistä. Talven aikana jokaisesta makaroonilaatikosta, lasagnesta, porsaskastikkeesta ja meksikolaisesta fajita-illasta astianpesualtaan alakaappiin alkoi kerääntyä siisti nippu muovikaukaloita. Nyt voidaan todeta, että Wilhelmiinan kevätkunnostus ei tule jäämään tästä yhdeksän kuukauden aikana kerätystä satsista kiinni.

Jauheliha-/suikaleliharasiat:  52 kpl

Voirasiat: 15 kpl

Muut: 21 kpl

Yhteensä: 88 kpl

Arvioitu tarve: noin 20 kpl

Kevät näyttää saammeko kaiken tuhotuksi Wilhelmiinan ja broidin tukevarunkoisen fiskarin, Matleenan, kevätkunnostuksissa. Epäilen. Mutta mitä muuta käyttöä näille nyt voisi keksiä, koska mukavaa tiskaustraditiota ei voi ilman haikeutta lopettaa.

Klassisten veneiden K-rekisteri

Suomeen ollaan kehitämässä Ruotsin mallin mukaista venerekisteriä, johon otettaisiin mukaan kulttuurihistoriallisesti tärkeitä veneitä, jotka olisivat yli 40 vuotta vanhoja. Wilhelmiina kansanveneenä täyttäisi K-rekisterin kriteeristön helposti.

Julkaisen tässä kirjoittajan luvalla Kauppalehteen 5.4. kirjoitetun artikkelin aiheesta. Lisää tietoa rekisterin toteutumisesta saadaan myöhemmin tässä kuussa Turussa järjestettävän seminaarin jälkeen.

Muutamia K-rekisteriin soveltuvia perinnepursia Houtskarin laiturissa.

Arvokkaat veneet rekisteriin

On suorastaan erikoista, että veneille ei ole vielä omaa kulttuurillisesta arvosta kertovaa merkintää samaan tapaan kuin vaikkapa autoille tai moottoripyörille. Pian asia tosin muuttuu, sillä Suomeen puuhataan rekisteriä ja omaa K-merkintää klassisille, yli 40-vuotta vanhoille, kulttuurihistoriallisesti arvokkaille veneille.

 – Asiasta on puhuttu jo pitkään, mutta mitään konkreettista ei saatu aikaan. Kun Ruotsissa hyväksyttiin viime vuonna ensimmäinen vene heidän omaan K-rekisteriinsä ja tämän kunnian sai suomalaisen Androksen telakan vuonna 1921 valmistama Solave, päätin, että nyt tälle asialle on suomessakin tehtävä jotain, kertoo Puuvene-lehteä kustantava Yrjö Klippi.

Klippi on saanut hankkeen työryhmään mukaan museoviraston ohella merkittävimmät perinneveneisiin erikoistuneet yhdistykset, kuten Mahogany Yachting Society ja Suomenlahden puuveneilijät, sekä joitain pursiseuroja, kuten HSS. Tarkoitus on, että suomalaisten klassisten moottori- ja purjeveneiden rekisteri koskisi 40 vuotta vanhoja veneitä, jotka ovat edelleen käyttökunnossa.

K-merkinnän saamisesta päättäisi erilaisten dokumenttien ja tarkastusten jälkeen laaja-alainen lautakunta, johon kuuluisi puheenjohtajan ja sihteerin ohella enintään kahdeksan, kolmeksi vuodeksi kerrallaan valittua jäsentä.

 – On erittäin vaikea sanoa, kuinka paljon tällaisia veneitä Suomessa on. Suuntaa antavia lukuja toki on: ennen vuotta 1920 rakennettuja purjeveneitä on säilynyt vain kourallinen, kun esimerkiksi Ruotsissa niitä on satoja. Moottoriveneet eivät ole olleet luokkarekistereissä, joten niiden määrää ei voi sitäkään vähää arvioida.

Nyt hahmotellun kriteeristön pohja rakentuu lauseeseen "vene on rakennettu Suomessa, tai se on suomalaisen suunnittelijan piirtämä tai vene on yleistä tyyppiä Suomessa tai muuten kansallisista syistä arvokas ja säilytettävä". Ruotsalaiseen rekisteriin on päässyt runsaasti suomalaisia, italialaisia ja amerikkalaisia veneitä.

 – Kyllä mielestäni klassiset Rivat ja Chris Craftit kuuluvat tälle listalle siinä, missä ruotsalaiset Pettersonitkin, sillä ne kuuluvat osaltaan suomalaiseen perinteiseen veneilykulttuuriin.

Kun K-merkintä on vakiintunut ja rekisteri painoarvoltaan merkittävä, on oletettavaa, että sillä voisi olla samanlaisia vaikutuksia muun muassa vakuutusmakuihin kuin on esimerkiksi museaalisten moottoripyörien kohdalla. Yrjö Klippi kertookin viranomaisten ja vakuutusyhtiöiden mukaansaamisen olevan "kaukainen haave", mutta hän uskoo, että aluksi vaikutus tullee löytymään erilaisten yhteistyösopimusten ja tukien hakemisen helpottumisesta. Jatkossa rekisteriin pääsee luonnollisesti myös muita kuin puuveneitä.

 – Materiaalia ei ole määritelty, sillä jo nyt on selvää, että esimerkiksi Coronetit nousevat monen veneilijän mielessä klassisiksi veneiksi. Klassikon määritelmässä keskeistä on laatu, laatu niin suunnittelussa, rakentamisessa, materiaaleissa kuin muotoilussakin, Klippi kertoo.

Toukokuussa Forum Marinumissa järjestetään seminaari K-merkinnästä ja rekisteristä, jolloin määritelmät lyödään lukkoon.

 – Ensi kesänä kartoitamme veneitä alustavasti ja kyllä meillä on tavoite, että ensimmäinen K-merkinnän saava vene esitellään ensi vuoden venemessuilla, Yrjö Klippi lupailee.

Teksti: Markus Ånäs, Kauppalehti

Veneiden K-merkintä

• Vene on rakennettu huvi- tai kilpaveneeksi.
• Vene on rakennettu Suomessa, tai se on suomalaisen suunnittelijan piirtämä tai vene on yleistä tyyppiä Suomessa tai muuten kansallisista syistä arvokas ja säilytettävä. 
• Veneen ikä on vähintään 40 vuotta. 
• Veneellä on oltava hyvin dokumentoitu historia. 
• Veneen on anomusajankohtana oltava hyvässä merikelpoisessa kunnossa. 
• Veneen on oltava alkuperäinen, ei vanhan kopio eikä replika. 
• K-merkintä koskee vain tiettyä venettä, ei venetyyppiä tai koko sarjaa.

Lautakunta voi päättää hyväksyä veneen rekisteriin myös jostain muusta perustellusta syystä, jolloin K-merkinnän voisi saada myös jotkin työ- tai viranomaisveneet. Kilpaveneiden on täytettävä luokkasäännöt, eivätkä moottorinvaihdot ole saaneet muuttaa veneen suoritustehoa merkittävästi. Veneestä on oltava olemassa muun muassa piirustukset, samoin tiedot myöhemmistä korjauksista. K-merkintää voi hakea klassisten veneiden rekisteriin listautumisen jälkeen.