keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Mastokatoksesta apu ahtauteen

Sisäveneilykausi 2011-2012 alkoi lokakuun viimeisenä viikonloppuna. Käytännössä veneen olisi voinut nostaa ylös jo paljon aiemmin, sillä syyskäyttö jäi työkiireiden takia todella vähäiseksi. Joka vuosi sama juttu, onneksi nyt oli lämmin marraskuun alku, sillä katosten ja syyshuoltojen tekeminen räntäsateessa olisi ollut todella mälsää, kun hommat olisi voitu hoitaa kuulaassa syykuisessa auringonpaisteessakin. Loppu hyvin, kaikki hyvin - vene pötköttää nyt turvallisesti lahoista kakkosnelosista rakennetun kirkkomaisen katoksensa suojissa odottaen kevättalven kunnostuksen alkua.

Viime keväänä heräsi Verkkosaaren telakkapaikalla ajatus naapurifolkkari MeriMikin omistajien kanssa yhteisestä mastokatoksesta. Alueen mastotaapelit ovat varmaankin tarkoitettu lähtökohtaisesti alumiinimastoille, koske taapeleissa ei ole mitään katosta. Olemme aikasempina vuosina änkeneet folkkariemme mastot veneiden kanssa katosten sisään, joka on aiheuttanut kyllä aika paljon harmia ja ahtautta talven ja kevään kunnostustöiden aikana. Nyt hommaan tehtiin raju stoppi ja suunnitelmista siirryttiin suoraan toteutukseen.

Mastoille rakennettiin ensiksi kolme pukkia. Katoksen runko rakennettiin ekologisesti muiden jämäpuista, jotka raahattiin puulavalta. Katon rimotus syntyi MeriMikin katoksen ylijäämärimasta. Rakennelmasta tuli lähes neljätoista metriä pitkä, puolitoista metriä leveä ja korkea pötkylä, jossa mastot huilaavat nyt tämän kauden. Toivottavasti lumet ja muutkin möngertäjät pysyvät hökötyksen ulkopuolella koko pikän talven.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Yksi soutaa, yksi kalastaa ja yksi äyskäröi!

Kolme kuukautta toivotusta aikataulusta myöhässä Valas viimein valmistui. Päätimme broidin ja faijan kanssa viimeistellä savolaisen soutuveneemme vesillelaskukuntoon syyskuun viimeiseksi viikonlopuksi, jolloin oli suunnitelmissa tiukka kalastushenkinen rypistys broidin landella, Hevonkackin saaressa, Korppoossa. Valaan toivottiin valmistuvan jo juhannukseksi, mutta niin kuin puuvenehommissa yleensä, aikataulut ovat joustava käsite. Niin myös tällä kertaa.

Valas on 40-luvulla rakennettu limisaumainen ja mäntyrunkoinen savolaismallinen omavalmiste, jonka mittasuhteet ovat valtavat: kokonaispituus on huikeat 565 senttiä ja maksimileveys 155 senttiä. Veneen massiivinen mutta matala muoto olivatkin vaikuttamassa veneen työnimeämistä Valaaksi. Sen varalaidan korkeus on savolaiseen tyyliin järjettömän pieni, ja köliä siihen ei tietenkään ole rakennettu, joten kyseinen yksilö on meriolosuhteisiin hyvinkin epäsopiva.


 Ilmat suosivat Valaan neitsytmatkaa merillä.

Vene on hyvin hauraan oloinen, mutta lahoa siinä ei ole nimeksikään. Haurautta pyrimme poistamaan muutamalla lisäosalla, jotka oli aikanaan jätetty rakentamatta tai niitä ei savolaiseen paattiin ole koskaan edes kuulunut. Tukeva sisäparras, keulakapo ja kiinteät penkit olivat meidän näkemyksemme mukaan riittävät mahdollistamaan venevanhukselle leppoisat eläkepäivät suolavedessä. Suurin haaste oli saada Valas vedettyä kuuden mailin matka broidin landelle Busterin perässä niin, että vetoköyden päässä roikkuisi loppumatkasta muutakin kuin pelkkä keulan lenkki. Landella venettä voisi sitten tuunata sopivaksi, kotilahden tyynten kesäiltojen tunnelmalliseksi kalastusalukseksi.


Uudessa sisäpartaassa on vanha hankain.

Veneistämö Oy:n hovipuuveneseppä, Timo Partanen, leikkeli jälleen ensiluokkaisesta männystä sopivat palaset. Sisäpartaat valmistuivat pari senttiä paksuista ja reilut neljä leveistä mäntyrimoista. Materiaali oli niin sitkeää ja tiukkaa, ettei rimoja tarvinnut pasuttaa, vaan ne nöyrtyivät voiman edessä yllättävän kiltisti. Keula- ja keskipenkkeihin oli varattuna kolme senttiä paksua mäntyä, jotka kestäisivät notkahtamatta vähän isommankin veijarin ahterin alla. Keulakapoksi muotoutui viisi cm paksu, samaa mätyä oleva pihkajööti. Lopuksi faija, rakennusinsinöörin tarkkuudella, mittasi ja sirkkelöi veneeseen uudet lattiatrallit sekä perän viuhkatuhdon, joten Valaan uusi aika ryhdikkäänä meripetona oli alkanut. Aikaa kunnostustöihin meni kerrankin vain budjetoidut pari iltaa.

Perjantai-iltapäivänä Houtsalan venerannassa odotti uskomaton näky - Valas kellui! Faija oli lähtenyt jo aamulla vetämään venettä trailerilla kohti Norrskataa ja me tulimme broidin kanssa sitten perässä. Kylänmiehet olivat käyneet kuuleman mukaan pällistelemässä venettä rantahiekalla oikein jonossa, ja kehut olivat olleet tietysti sen mukaiset. Kunnon veneestä puuttui vielä se tärkein, eli lipputanko, joka kiinnitettiin ennen ensimmäistä suolavesimatkaa. Lipputangon virkaan pääsi broidin appiukon vanhan ja puretun daycruiserin mahonkinen tanko, samasta veneestä Valaaseen tuli myös hieno rustiikkinen perämela. Lippu ojossa ja pienten vesinorojen aiheuttamien pelkotilojen saattelemana matka saattoi alkaa.

 Valas kiitää aallonharjalla.

Vene kesti reilun puolen tunnin merimatkan rasitukset hienosti. Paras vetonopeus oli kymmenen solmun vauhdissa, kun Valas seurasi Busteria kiltisti keula pystyssä, viistäen vettä peräaallon laella. Vettä oli tullut matkalla sisään vain muutamia ämpärillisiä eikä mitään muitakaan vahinkoja veneestä löytynyt sen historian hurjavauhtisimman merimatkan jälkeen. Paatti köytettiin tiukasti laituriin yöksi, koska odotettavissa olisi tasaista vuotoa muutamasta pahiten ravistuneesta laudanraosta. Aamulla vene roikkui köysien varassa hienosti, joten tiukka sitominen oli ehkäpä tarpeen.


 Vähän vielä vuosi.

Parin päivän ajan Valasta koeteltiin lahdella haukien narrauspaattina, ja ensitunnelmat olivat haltioituneet. Veneellä pääsee kalastamaan paljon paremmin matalia ja kivikkoisia poukamia kuin Busterilla tai rannalta käsin heittelemällä. Ja ennen kaikkea parhaat pelipaikat tavoittaa ilman turhaa stressiä pohjakosketuksista. Työjakokin oli heti alusta asti selvä: broidi souti, faija kalasti ja minä äyskäröin, sen verran kuohuvina koskina vettä lappasi sisään. Mutta nousi sinne laitojen sisäpuolelle myös useita luupäitä, pari kuhaa ja kilokaupalla hyvin lihavia ahvenia.


Meritunteja Valaalle tuli viikonlopun aikana varmaankin 15, joten startti näihin hommiin oli aika äkäinen. Veneelle rakennettiin yksinkertaiset pukit, ja se päätyi talvehtimaan lähiluodolle, kuvankauniiseen saaristomaisemaan. Keväällä Valasta odottaa sitten pohjan perusteellinen tilkintä ja kunnon tervaus.  

tiistai 27. syyskuuta 2011

Kauppakassi L-198 ja muita tulevaisuuden tuotteita

Syksyn aikana ei  suuria purjehduselämyksiä ole liiemmin kertynyt - ainakaan omalla veneellä. Eilen haimme jo vuodevaatteet pois homehtumasta todettuamme, ettei paatilla tule varmaankaan enää vietettyä öitä. Wilhelmiina pyritään nostamaan telakalle parin viikon sisällä, jotta se ehtii ainakin kunnolla kuivua. Sitä paitsi suojakatoksen rakentaminen räntäsateessa ei ole kokemusten mukaan erityisen lystiä puuhaa. Vaikka käytännön purjehdustoiminta onkin jäänyt taka-alalle, on Wilhelmiina ollut ajatuksissa paljon.
Syksyn kuuminta kassimuotia.

Kansanvene on näet kaunis myös painettuna. Kuvassa näkyvä kangaskassi on tosin tehtaan tuote, mutta painojälki on ihan omaa designia. Folkkarin rakennepiirrustus siirrettiin yksinkertaistettuna kalvolle, josta tehtiin mattopuukolla sabluuna. Sitten tekstiiliväriä levitettiin tasainen kerros painamiseen tarkoitetun seulan ja raakelin avulla. Kun väri oli kuivunut, se silitettiin kiinni kankaaseen. Purjenumero tehtiin samalla menetelmällä, mutta toisella sablonilla ja värillä.

Askartelutarvikkeet.

Lopputulokseen oltiin oikein tyytyväisiä, joten ryhdyimme tohkeissamme heti pohtimaan sarjatuotantoa. Alkuinnostuksen jälkeen askarteluvimma on jo helpottanut, mutta kenties joskus tulevaisuudessa saamme miehistölle nimikoidut tiimipaidat, kalsarit tai vaikkapa veneeseen homehtuneiden lakanoiden tilalle uutukaiset vuodevaatteet. Saapa nähdä mitä syntyy, mutta talven pitkinä iltoina on varmasti aikaa ideoida.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Optimismia

Wilhelmiinan miehistö aloitti Viaporin tuopin maltillisen menestyksen jälkeen intensiiviharjoittelun. Viime viikonlopun syysretki kohdistui Porkkalaan, jossa vene vaihdettiin astetta pienempään ja herkempään purteen. Oli aika perehtyä jollapurjehduksen mystisten salojen opetteluun. Aluksena toimi tuttavapariskunnan viime talvena itsevalmistama mahonkivanerinen optimistijolla, Helmi.

Optari sopii mainiosti ensijollaksi. Suosituksen mukaan purjehtijan tulisi olla alle 16-vuotias tai vähintään alle 50-kiloinen. Jollan on suunnitellut amerikkalainen Clark Mills vuonna 1947. Idea syntyi mäkiautokisojen seurauksena, joita sponsoroi Optimist International -järjestö. Millsin kotiseudulla, Floridan Clearwaterissa, ei ole mäkiä, joten hän suunnitteli jollan, jonka piirrustukset lahjoitti Optimist Internationalille. USA:sta jolla on levinnyt ympäri maailman ja kerännyt mittavaa suosiota.

Keli oli melko kova ja puuskainen, joten kevyellä purrella aalloille lähteminen jännitti kovasti. Jollassa on aikuiselle hyvin vähän tilaa, jouduimme lisäksi hieman uhmaamaan miehistön painosuositusta. Annika arvottiin aloittajaksi.

Rikin asennusta, tässä kohdin jännitti jo aika paljon.

"Apua!" oli ensimmäiset sanat kymmenen metrin pyrähdyksen ja ensimmäisen puuskan jälkeen. Muutaman minuutin kuluttua jolla alkoi pysyä hyppysissä kuin vanhalla tekijällä: ohjausliikkeet piti vain tehdä erittäin maltillisesti, skuutista piti muistaa pitää kiinni, puomin piti mahtua siirtymään puolelta toiselle, painopisteen siirtäminen heilutti kippoa ja kovat puuskat täytyi ottaa huomioon. Mutta kun optarin hallinnasta pääsi jyvälle, homma olikin oikein hauskaa. Annika muisteli edellisestä optimistijollapurjehduksesta kuluneen aika tarkalleen 18 vuotta, joten vanhasta tekijästä tässä yhteydessä voidaan puhua. Kokemus oli kuin paluu perusasioiden äärelle - höystettynä pienellä jännityksellä.

Veneen toinen veistäjä Sakke kävi näyttämässä välissä kryssimisen mallia ennen Tuomaksen ensikosketusta jollapurjehdukseen. Keli oli tähän kokeiluun siis todella haastava: perustuuli siinä 8-9 metriä sekunnissa ja puuskissa, jotka tulivat eri suunnasta, tuulta oli sitten yli 10 metriä sekunnissa. Ensimmäisessä puuskassa rikottiinkin heti kaikkia sääntöjä eli skuutista irti, vene piihin ja peruutusvaihde päälle. Ei näin! Vanhaa tekijää ei tästä köntyksestä tullut, mutta parin eri yrityksen jälkeen hommasta pystyi juuri ja juuri nauttimaan.

 Tuomaan ensihetket jollassa.

Syysretki Porkkalaan jatkui vesisateisella souturetkellä, jonka myötä tutustuimme myös paikallisiin nähtävyyksiin. Nuorisoseuran talo, vanha veneveistämö ja Porkkalan vanhin yksityisrakennus tulivat tutuiksi, samoin kuin hieno viisi vuotta vanha merikäyttöön tuunattu savolainen soutuvene, Palko. Syysretken puitteet eivät olisi voineet olla enempää kohdallaan - vaikkakin oli vasta elokuun loppu.

Kotimatka hoidettiin Wilhelmiinalla aivan hullussa etelätuulessa, jota useat aivan käsittämättömän rajut sadekuurot tähdittivät. Pakko se on myöntää, etteivät kelit enää muistuta juurikaan kesästä muuta kuin veden lämpötilan osalta: 20 astetta.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Viaporin Tuoppi 2011

Kilpailupäivän aamu avautui aurinkoisena ja suorastaan helteisenä. Itätuultakin oli sopivasti, noin kuusi metriä sekunnissa, joten olosuhteet Wilhelmiinan ensimmäiselle meidän omistuksessa tapahtuvalle kilpailulähdölle olivat ihanteelliset. Miehistöksi oli saapunut Tuusulanjärven rannoilta Henkka ja Helena, jotka olivat osallistuneet viime vuoden vastaavaan kilpailuun erään kauniin Laurikosterin miehistönä. Muuta purjehduskokemusta kaksikolla ei liiemmin ollut, mutta reipasta mieltä ja vihkiintymistä puuveneisiin sitten sitäkin enemmän. Annikan edellisestä kilpailulähdöstä optimistijollalla oli kulunut yli 15 vuotta ja meikäpojulle Viaporin Tuoppi edusti kaikkien aikojen ensimmäistä purjehduskilpailua. Tunnelmat olivat siis hyvin jännittävät ja tavoitteet kristallinkirkkaat: viimeiseksi ei jäädä!

 Kuutoset aloittavat myötätuuliosuutta.

Tervasaaren laiturikaverin Amun (Fin-54) kanssa purjehdittiin aluksi yhtämatkaa lähtöalueelle. Kansanvene-luokkaan oli ilmoittautunut 33 venettä, joten aikamoisessa ruuhkassa maalilinja oli tarkoitus ylittää. Meidän kellot näyttivät kuitenkin kaikki pari minuuttia virallista aikaa vähemmän eli aivan yksin ja viimeisenä vältimme lähtöruuhkan. Pahimmasta mahdollisesta alusta selvisimme kuitenkin hienosti ja löysimme nopeasti kunnon vauhdin sivutuulessa. Poimimme ensimmäiselle kääntöpoijulle mennessä jo pari-kolme päänahkaa ja meno vaan kiihtyi, kun spinnu rävähti auki myötätuuliosuuden aluksi. Kamalaa sähläämistähän se oli, mutta niin oli peräjoukon muillakin venekunnilla. Pihlajasaaren kääntöpaikalla olimme nousseet hyvän spinnuttelun päätteksi jo reippaasti 20. sijan paremmalle puolelle - ainakin siltä se tuntui. Tunnelmat olivat tietenkin korkealla, mutta yhteistuumin todettiin kilpailun vasta alkavan kryssiosuudella.

Tiirakarin torvensoittaja.

Niinhän siinä sitten lopulta kävi. Ensimmäisenä meidät varvasi Alkan (FIN 393) Tiirakarin kohdalla, jonka laella venekuntia viihdytti yksinäinen trumpetisti polkupyörän kanssa. Alkanin loppusijoitus oli 12. Särkän salmeen käännyttäessä luulimme olevamme jo viimeisiä, mutta kaksi venekuntaa säätivät viimeisellä kääntöpoijulla meitäkin enemmän, joten pari päänahkaa oli ainakin tiedossa. Viimeiset tikkaukset Suomenlinnan pohjoispuolella sujuivat Tervasaaren paikallisväännössä Amun kanssa, jossa sijoitus vaihteli tasaisesti. Maaliviivalla olimme kuitenkin reilut puolitoista minuuttia Amun perässä, loppuaikamme ollessa 3 tuntia 55 minuuttia ja 33 sekuntia. Loppusijoitus 33:n osallistujan joukossa oli kunniakas 29, kärkeen eroa syntyi kuitenkin hulppeat 50 minuuttia.

Iltaohjelmaa leimasi kilpailijoiden keskuudessa voimakas humalahakuisuus, joten yön sankaritekojen raportointi jäänee yhteen lauseeseen: kivaa oli, vaikkei vahingoilta vältytty. Meidän venekuntamme keskittyi tosin naapurivenekunnan (Elisabet 737)  kanssa maakuntalaulujen harmoniseen yhteistuotokseen. 

 Juhlaliput hoitivat toimensa ja loivat festivaalitunnelmaa illalla.

Ensi vuoden mittelöitä varten olisi hyvä kehittää veneen kryssiominaisuuksia sekä tietenkin myös omia kryssimistaitoja, jotta tämänkertaiselta romahtamiselta vältyttäisiin. Tavoitteisiin kuitenkin yllettiin kirkkaasti, joten hyvä jälkimaku tapahtumasta jäi: yhtään isoa virhettä tai säätöä ei tapahtunut, missä vene olisi pysähtynyt piihin, myös spinnun nostot onnistuivat loppua kohden koko ajan paremmin.

perjantai 12. elokuuta 2011

Ilmoittautuminen suoritettu

Hyvissä ajoin, eli viimeisenä mahdollisena päivänä, Kansanvene Wilhelmiina ilmoitettiin tämän vuotiseenViaporin Tuoppi -puupurjevenekilpailuun. Mittelöt käydään 13. päivä elokuuta eli huomenna lauantaina. Seesteinen retkipurjehduskausi on nyt siis lopussa ja on aika keskittyä veneen maksimaalisen nopeuden esiinkaivamiseen. Kesäisten purjehduspäivien määrästä menestys ei ainakaan tule jäämään kiinni.

Lomapurjehdus alkoi navakassa lounaistuulessa juhannusaattona. Keskikesän juhlaa vietettiin Porkkalan Stora Svartössä tutussa purjehdusseurassa. Paikalla oli Wilhelmiinan lisäksi NF-vene Minni ja iso H-vene Nuanna. Grilliherkkujen kanssa nautittiin tietysti normaalit ruokajuomat. Matka jatkui juhannuspäivänä Barösundiin Ranta-Honkalan saaristotilalle, jossa tutustuimme Janne Mustajärven rakentamaan Suomenlahden vanhaan haapioon, Hilmaan. Komea ja tervantuoksuinen otus.

Heinäkuun aikana Wilhelmiina koki vaihtelevia ilmastoja useilla eri Saaristomeren selillä ja saarilla. Eteläisin kohde oli Utön saari, läntisin satama oli puolestaan Eckerössä sijaitseva Käringsund. Ahvenanmaan ympäripurjehduksella koettiin Käringsundin hienon laguunin lisäksi pari muutakin ikimuistoista hetkeä. Merestä kymmeniä metrejä suoraan ylös kohoavat punaiset kalliot Saggön saarella painautuivat lähtemättömästi verkkokalvoillemme, samoin kuin Helkamatar-polkupyörien satulankuvat takalistoihimme 50 kilometrin helteisellä pyräretkellämme Maarianhaminasta Kastelholman linnalle. Kesälomareissun pohjoisinta ulottuvuutta edusti tällä kertaa Merimaskun rantamakasiini syvällä sisäsaaristossa.

Lystiä riitti kaikkiaan viisi ja puoli viikkoa, töistäkin tuli myöhästyttyä yhdellä päivällä, viimeisellä viikolla sitkeästi puhaltaneen itätuulen takia. Muita kansanveneitä ei saaristossa vastaan ajellut - Nauvon satamassa näimme ohimennen kaukaa kaksi puista kaunotarta, mutta yhteisiä illaviettoja emme tänä vuonna folkkarijengien kanssa saaneet järjestettyä. Sitä lystiä on huomenna tiedossa sitten sitäkin runsaammin, kun Viaporin Tuoppiin saapuu arviolta 30-40 folkkaria. Wilhelmiinan miehistön kunnianhimoisena tavoitteena on olla jäämättä kisan viimeiseksi.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Terveiset saaristosta

Kesä on kansanveneilijän parasta aikaa. Wilhelmiina hyvästeli Helsingin juhannuksena, kiersi Ahvenanmaan ja tällä hetkellä sijaintinaan on Korppoo. Matkan huippuhetkiin kuuluu mm. kahden Bavarian ohittaminen tiukassa kisassa. Palaamme kesäretkeltä elokuun alussa.



keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

MeriViapori 2011

Kesäkuun 18. päivä Suomenlinnassa vietettiin MeriViapori 2011 -puuvenetapahtumaa. Suomenlahden Puuveneilijät ry:n järjestämä paraati ja uiva venenäyttely keräsi kymmenittäin erikokoisia ja -näköisiä puisia kulkupelejä, vaikka sääennusteet povasivat alueelle perinteistä festarisäätä. Kauimmaiset veneet olivat tulleet Turusta ja eräs iroko-Scylla jopa Kuopiosta asti.

Tapahtuma alkoi jo perinteeksi muodostuneella paraatilla, joka starttasi halkolaiturin edustalta. Joukkoa johti Suomen Meripelastusseuran vuonna 1975 valmistunut Colin Archer, Vera Violetta.  Paraati ei kuitenkaan muodostunut tajuntaa hiveleväksi kokemukseksi oikein kenellekään, sillä taivas repesi jo ennen kuin letka ehätti Kaivopuistoon asti ja rannat olivat näin ollen aivan tyhjiä. Vettä tuli taivaalta pahimmillaan kuin saavista kaataen ja tuuli yltyi Pihlajasaaren selällä reilusti yli kymmeneen metriin sekunnissa, aaltojen puhdistaessa näyttelyveneiden kansia. Sivutuulessa tapahtunut joukkorantautuminen Suomenlinnaan aiheutti myös viljalti hankaluuksia lähes kaikille.

 Vielä ei satanut.

Aurinko näyttäytyi kuitenkin heti kohta veneiden kiinnityttyä vierassatamaan varattuihin näyttelylaitureihin ja yleisöä alkoi valua sakeana letkana paikalle. Tänä vuonna MeriViaporiin oli tullut kolme hienosti viimeisteltyä salonkivenettä, jotka keräsivät suurimmat katseet. Vuonna 1928 valmistunut turkulainen AEB pokkasikin yleisön suosikkiveneen pystin. Suomenlahden kauneimmaksi fiskariksi raati valitsi mäntyrunkoisen Mikaelan. Pro Puuvene -palkinto myönnettiin 20-vuotiaalle Puuveneveistäjät ry:lle, jonka puheenjohtaja Eero Ranta totesi kiitospuheessaan alan alkaneen hitaasti elpyä pari vuotta sitten koetun yleismaailmallisen laman vaikutuksista.
”Vaikka olemme saaneet puuveneet tuotua esille julkisuuteen, emme ole kuitenkaan pystyneet tekemään alasta kannattavaa. Myöskään valtiovalta ei suurista ponnistuksistamme huolimatta ole lähtenyt tukemaan ammattikuntaa. Nyt olisikin hyvä aika tilata unelmien vene tai toteuttaa pitkäaikainen peruskorjaus veistämöllä, jotta veneenveiston perinteen jatkuminen saataisiin varmistettua. Toimitusajat ovat vielä tällä hetkellä hyvin lyhyitä”, Ranta kannusti.

 Salonkiveneet näyttäytyvät.

Ilta jatkui perinteisin menoin ja kokemuksia vaihdellen. Tervasaaren nelikon, Wilhelmiina, Medvind, Scalpella ja vanha valkokylkinen folkkari (veneen nimi ja purjenumero on päässyt jo unohtumaan), miehistöt olivat tässä kisassa ylivoimaisia, sillä muita ei enää laitureilla horjunut aamulla, kun viimeinenkin tippa oli sammioista nuoltu. Hyvä meidän jengi!

torstai 16. kesäkuuta 2011

Helsingin ulkoilusaaret pienellä käytöllä

Helsingin ja Espoon saaristo kärsii mittavasta imago-ongelmasta. Saaristomeren ihannoinnin ja mystifioinnin kustannuksella pääkaupunkiseudun moniuloitteista saaristoa väheksytään ja jopa karsastetaan retkeilykohteena. Monien veneilijöiden mielissä ovat päällimmäisenä Kaunissaaren tai Gåsgrundetin tapaisten paikkojen läpi yön remuavat nuorisojoukot tai Pihlajasaaren lautan käsittämätön ryysis helteisinä heinä-elokuun päivinä. Onneksi Helsingin saaristossa on retkeilijälle paljon muutakin nähtävää.

Helsingin kaupungin alueella olevista noin 300 saaresta ja luodosta yksityisessä omistuksessa on vain noin 10 %. Suurimmat omistukset ovatkin Helsingin kaupungilla ja Valtiolla, joka on luovuttanut ne pääosin puolustusvoimien käyttöön. Puolustusvoimien saaret ovat yleisön tavoittamattomissa, mutta kaupungin saaret ovat kaikkien käytettävissä. Saarien vapaa-ajan käyttö yleistyi 1800-luvulla, kun rikkaat kaupunkilaisperheet rakensivat saarille kesähuviloita, joissa vietettiin koko kesä. Monilla saarilla oli lisäksi Saksan mallin mukaisia kansanpuistoja, joissa sai hurvitella huomattavasti vapaammin kuin kaupungissa. Ulkoilusaarien käyttö väheni huomattavasti 1960-luvulla lisääntyneiden vapaa-ajanviettomahdollisuuksien myötä.

Tällä hetkellä kymmenet kaupungin ulkoilusaaret ovat niukasti varusteltuja, mutta päivä ja viikonloppuretkeilyyn hyvin soveltuvia. Monilla saarilla on keittokatos, jätepiste ja huussi, muttei vierasvenelaituria. Rannoilla on kuitenkin usein kiinnitysrenkaita veneille. Ehkäpä juuri laiturien puute pitää isoimmat veneet poissa lähisaarilta ja käyttöasteen näin verrattain pienenä. Kansanveneilijää tämä ei lainkaan haittaa, sillä folkkarilla pääsee kevyesti kaikkein pienimmille ja kivikoiden ympäröimille saarille.

Espoon puolella saarien omistus on painottunut enemmän yksityisille omistajille, mutta siitä huolimatta Espoollakin on runsaasti retkeilyyn tarkoitettuja, mutta lähes täysin vailla käyttöä olevia saaria ja luotoja. Helsingin ulkoilusaaret painottuvat kaupungin eteläisten ja itäisten osien alueelle, kun taas Espoon saaret alkavat heti Tapiolan edustalta ja jatkavat pääkaupunkiseudun ulkoilusaarten pitkää jonoa aina Porkkalaan asti. Helsingillä ja Espoolla on ulkoilusaaristaan julkaistuna yhteinen kaiken kattava Saaristo-opas, joka löytyy PDF:nä myös netistä osoitteessa: http://www.hel.fi/static/public/Saaristo-opas/fi+en/index.html


Kuu nousee Espoon Torra Lövössä.

Helsingin ja Espoon lisäksi pääkaupunkiseudun ulkoilutarjontaa lisää pyyteettömällä työllään Uudenmaan virkistysalueyhdistys, jolla on Helsingin ja Porkkalan välisellä merialueella viisi saarikohdetta. Koko Suomenlahdella yhdistyksellä on yli kaksikymmentä virkistysasaluetta. Uudenmaan virkistysalueyhdistys on kuntien yhteenliittymä, joten kohteet ovat kaikkien käytössä eikä kyseessä ole mikään salaseura. Joissain saarissa on keittokatoksen lisäksi myös ilmainen sauna, jota ei vuokrata yrityksille eikä polttariporukoillle, vaan saunat ovat kaikkien retkeilijöiden käytettävissä. Vuosaaren edustalla olevaan Pikku-Leikosaaren saunasaareen ja muihin Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen ulkoilukohteisiin voi tutustua osoitteessa: http://www.uudenmaanvirkistysalueyhdistys.fi/doc/Yhdistyksen_esite20100512_lowres_fi.pdf

Kesän ensimmäiset retkeilyt Wilhelmiinalla kohdistuivat kesäkuun toisena viikonloppuna Espoolaiseen Torra Lövön saareen sekä Helsingin kaupungin omistamille kallioisille Käärmeluodoille. Vaikka ilma muistutti keskikesän kuumimpia hellepäiviä, saimme viettää Torra Lövössä yön pelkästään oman venekuntamme kesken, muutamien pienveneilijöiden ja melojien käydessä illalla grillaamassa makkarat ja nauttimassa karusta ulkosaariston luonnosta. Käärmeluodoilla oli elämää vähän enemmän, mutta niin tietysti Pihlajasaaren jälkeen merkittävimmällä Helsingin edustalla sijaitsevalla ulkoilusaarella kuuluikin olla. Sunnuntaina myös kolmimastokuunari m/aux Kathrina kiinnittyi jyrkkään rantakallioon kiinni ja sankka joukko Helsingin Energian työntekijöitä pääsi tutustumaan ehkä ensimmäistä kertaa elämässään urbaaniin retkeilysaaristoon.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Ajaton emali

Wilhelmiinan astiasto perustuu pitkälti emalille. Käytännöllisyydestä on siis jouduttu hieman tinkimään söpöyden vuoksi. Vintiltä raahattujen pölyisien astialaatikoiden sisältöä penkoessa koettiin taas useita iloisia jälleennäkemisiä. Mukeja, kulhoja ja kattiloita onkin haalittu monesta lähteestä: niitä on saatu lahjaksi tai perinnöksi (myös ennakkoperinnöksi), löydetty kirppareilta, ostettu matkoilta sekä tongittu roskalavalta. Kaiken kaikkiaan hilpeän monimuotoinen ja värikäs keittiövarustelumme alkaa olla melko kattava.

Seponpäivän kuohuviinit nautittiin iloisista kupeista.

Emali on lasiperäistä jauhetta, joka poltetaan uunissa metallin pintaan. Tekniikka on ikivanha, sitä on käytetty taide-esineiden ja korujen koristelussa jo ennen ajanlaskun alkua mm. Egyptissä, Kreikassa ja Kiinassa. Emalointi oli suosittu ja käytännöllinen pinnoite vielä 60-luvulla, mutta hiljalleen edullisesti tuotetut teräsastiat tulivat yleisemmiksi keittiöissä. Ulkomainen, edullisempi emalityö ei taas ollut yhtä laadukasta. 70-luvulla Kiinasta tuotettujen emaliastioiden lyijypitoisuus oli haitallisen suuri, jolloin emaliin liitettiin vaarallinen maine.

Rämä teekannu oli marokkolaisessa sekatavarakaupassa kallein tuote.

Äitienpäivän aikaan löysimme mielenkiintoiselta metallijätteen roskalavalta aivan loistokuntoisen kasarin. Siinä oli ollut pikalukolla irrotettava kahva, joka oli joko hajonnut tai kadonnut, mutta päätimme veneenkunnostuksen ohessa askarrella puupalikoista uuden ottimen. Mahonkikalikat sahattiin, liimattiin epoksilla, hiottiin ja öljyttiin. Lopputuloksena saatiin aika kulmikas, mutta käteensopiva mahonkikahva.

Roskalavalta löytynyt kasari sai uuden kahvan.
Sininen väri uupui aiemmin valikoimastamme.

Metalliset astiat ovat myös iskunkestävyytensä vuoksi ihan toimivat veneellä. Merivedellä tiskaaminen tosin tekee vähän pahaa metallille niissä kohdissa, joissa emali on päässyt halkeamaan. Mutta kuppien reikiintyminen tarkoittaa vaan sitä, että talvikaudella pääsee taas kiertelemään käytettyjen tavaroiden liikkeitä.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Masto pystyssä ja koepurjehdus tehty

Takana on helteinen viikko Wilhelmiinalla, mutta onneksi viilentävällä merellä - lauantaisen vesillelaskun jälkeen kotona on tullut vietettyä vain yksi yö! Vene turposi umpeen totutusti noin vuorokaudessa, jonka jälkeen vettä on enää tihkunut kaikkein sitkeimmistä vuotokohdista. Pientä säätöä on tehty vielä viikon aikana laiturissa, mutta vihdoin vene rupeaa olemaan purjehduskuntoinen.

 Uusi perämoottori telakalla.

Nostimme maston pystyyn maanantaina HMVK:n jäykällä mutta hydraulisesti vahvistetulla nosturilla. Urakka sujui kivuttomasti ja nopeasti, tiimin ollessa tymäkintä mahdollista laatua: Annika kapuna, Elli vinssinkammessa ja minä kansipoikana. Uudet vanttiruuvit keräsivät välittömästi kiitosta - entisiä, profiililtaan pyöreitä ja kierteeltään ällistyttävän jäykkiä ruuveja, ei saanut millään kiristettyä. Nyt tikku saatiin lähes ilman työkaluja jo paljon timmimmäksi.

Laiturissa oli vielä tiedossa vähän asennushommia, kun uudet kulkuvalot oli kytkettävä sähköjärjestelmään ja muutama maston nostossa nirhautunut kohta oli vieläkin paikkalakattava. Fokan skuuttikiskot olivat paarpuurin puolelta lähteneet lähes irti, joten niiden fiksaamiseen turautui aika lailla energiaa. Saavat luvan nyt kestää tämän kauden isommilla ruuveilla, korjataan läpipulteilla sitten joskus syssymmällä. Ensi kauden korjauslista alkaa muuten jo nyt uhkaavasti täyttyä.

Keskiviikkoiltana pääsimme vihdoin nostamaan purjeet. Koepurjehdukselle tuli mukaan ex-haipurjehtija Antti A. perheineen. Tuuli oli säilynyt koko viikon kymmenen metrin kovuisena itä-kaakkona, joten aloitimme lähtemällä reippaasti lännen suuntaan. Mutkittelimme Pihlajasaareen terassille olusille ja sitten tiukkaa kryssiä kauniissa auringonlaskussa takaisin Tervasaareen. 

 Purje pulleana.
Toppiin asti nostaminen tuotti hankaluuksia, mutta hyvin kulki silti.

Vene toimi muutamaa murhetta lukuunottamatta moitteetta. Isopurjeen kaksi lyhyempää lattaa olivat hävinneet talven aikana ja auttamattoman laaduttomat Motonetin rapulukot eivät jaksaneet pitää sitä isoa myöskään ylhäällä. Lisäksi paarpuurin puoleinen kylkilaudoitus päästi vettä sisään kryssittäessä ja kasteli näin ollen patjat, mikä oli kyllä aika odotettua.

Eli mitä jäi käteen? Runsasta rahanmenoa ainakin, sillä rapulukkokaupassa pitää seuraavaksi sijoittaa kunnolla laatuun ja se tietty maksaa. Motonetin lukot kestivät välttävästi vain yhden kauden, nyt niistä pitää uusia ainakin kaksi. Meripurjeesta on lisäksi kysyttävä niitä lyhyempiä lattoja ja miksei myös kesätarjousta kokonaan uudesta isopurjeesta, joka vaikuttaa jotenkin pelkältä isolta kauppakassilta. Koepurjehduksen positiivisinta antia oli puolivuotiaan Kerttu-tytön ryhdikäs ja purjehtijamainen ensiesiintyminen puuvenemiljöössä, vaikka väsy alkoi illalla jo painaa.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Märkää kölin alla

No, hyvinhän siinä sitten lopulta kävi. Lauantaiaamu alkoi helteisenä, mutta jännittävänä. Tiedossa oli kevätkunnostuksen osalta valmiin Wilhelmiinan vesillelasku. Pientä jännitystä nosti aurinkoisen ja tuulisen kevään sekä myöhäisen laskuajankohdan kuivattaman veneen vedenpitävyys.


Raffe hoiti kuljetukset.


Wilhelmiinaa oli turvotettu noin viikon ajan kastelemalla kymmeniä froteepyyhkeitä, jotka oli sijoitettu veneen sisäpuolen laudoistusten päälle. Löysin idean pyyhkeistä puuvene.netin keskusteliupalstalta pari vuotta sitten. Joku kirjoittaja kertoi ostaneensa kolmekymmentä käsipyyhettä Ikeasta yhteensä kymmenellä eurolla ja korvanneensa räsymatot niillä. Räsymattojen kiistaton hyöty turvotuksessa on pitkä kosteuden varastoimisaika, mutta ne ovat kalustetussa veneessä aivan järjettömän hankalia käsitellä. Ikean pyyhkeiden etu on helppo liikuteltavuus, kuivaus sekä varastointi. Vesillelaskun lähestyessä käyn veneellä joka tapauksessa päivittäin, joten kosteuden säilyttäminen puutarhaletkulla ei ole mikään ongelma.



Wilhelmiina laskettiin vesille samaan aikaan pari vuotta nuoremman ruotsalaisvalmisteisen folkkarikaverinsa Meri Mikki FIN-342:n kanssa. Wilhelmiina sai luvan avata pelin sipoolaisen Reffen kuljetusliikkeen toimiessa avustajana. Vuoto oli totutunlaista. Paarpuurin puoleinen kylki roiski vettä sisään ryöppyinä, styyran puolen kompatessa paljon hillitymmin. Annikan omistama laadukas Clas Ohlssonilta ostettu ja verkkovirralla toimiva uppopumppu riitti kevyesti. Liinat irti.

Meri Mikin miehistö turvautuu perinteisiin konsteihin.
 
Turvottamaton Meri Mikki vastasi vartin myöhemmin. Vettä sisään kaikista saumoista. Kaksi suuritehoista pilssipumppua, käsipumppu ja ämpäri eivät vielä riittäneet, joten apuun kaivattiin Annikan uppopumppu. Siinä sitä tunnin verran juostiin uppopumppua aluksesta toiseen ennen kuin paikalle saatiin toinen uppopumppu ja tilanne alkoi huomattavasti rauhoittua.

Kansaa kävi tasaisesti iltapäivän aikana laiturilla pällistelemässä, että mitä siellä alhaalla oikein tapahtuu: pallogrilli tulilla, nauru raikuu ja kaikki kynnelle kykenevät pitävät ämpäreiden avulla purjehduskalustoa pinnalla. Välillä korkkailtiin jo kuohuviiniä ja sihauteltiin virvokkeita, kun kannustusjoukot saapuivat paikalle usean perhekunnan voimin. Kaikkien tapahtumaan osallistujien naamat ja niskat luonnollisesti kärähtivät jo ensimmäisenä veneilypäivänä, mutta uusia puuveneilijöitäkin ehkä saatiin - Meri Mikin miehistössä ollut kaveri innostui puuveneilyhenkisestä toiminnasta silminnähden heitettyään veneestä ainakin tuhat ämpärillistä merivettä takaisin jonkhaan.

Tilanne alkaa olla hallinnassa, vaikka Meri Mikin vesilinja onkin vielä piilossa.

Kahdeksan tunnin turvottelun jälkeen Wilhelmiina oli vihdoin valmis reilun vartin merimatkaan kohti Tervasaaren kotisatamaa. Masto saatiin kovan punnerruksen päätteeksi köytettyä katolle, telakkapaikka siivottua ja sähköroikat kerättyä laitureilta, joten oli aika ottaa ensisavut ulos uudenkarheasta Mercurysta. Edelliseen vastaavanlaiseen, mutta kaksitahtiseen verrattuna ensimmäiset käyttökokemukset olivat varsin positiivisia: moottori on hiljainen, ei resonoi ja kuulostaa ruohonleikkurilta!
Hyvin pitkä ja paahteinen päivä päättyi Kolmeen kruunuun suuntautuneen juhlaillallisen jälkeen erittäin hyvin nukuttavaan liplatukseen Wilhelmiinan plyyssisillä patjoilla, pilssipumpun hurinan tasoittaessa yliromanttista tunnelmaa.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Vesillelasku ja kelluva valas


Huomisaamuksi on nyt varattu veneen lasku. Hommat ovat edenneet siihen pisteeseen, että käytänössä tälle perjantaille ei jää muuta puuhailtavaa kuin kannen maalaaminen toiseen kertaan ja puomin ja levangin lakkaus. Lisäksi pitää tietty kiinnitellä kunnostuksen tieltä pois otetut helat ja asentaa uudet kulkuvalot. Ja jos aikaa jää, niin muutama kohta vaatisi joko uudelleenlakkauksen tai paikkalakkaukset. Niin tosiaan iltapäivällä täytyy myös hakea uusi moottori liikkeestä ja asentaa se. Samalla pitäisi tuhota yksi punaviinipullo, jotta veneeseen saadaan pohjatulppa. Huh. Eli eiköhän puuhaa riitä koko päiväksi.

 Päivät tässä riemumajassa ovat taas ohi.
Lahoista lankuista kasattu mökki edustaa telakka-arkitehtuuria parhaimmillaan.

Eilinen katoksen purku ja  kannenmaalauspäivä meni kylmän ilman ja kovan tuulen takia varsinaiseksi säädöksi. Purkaminen sujui vielä ihan mukavasti, joskaan ei aina täysin hallitusti. Teltan kaaduttua Wilhelmiina näytti hetken aikaa hämmentävän pikkuiselta naapurikippoihin verrattuna. Vaan pintakäsittelyissä koettiin enemmänkin murheita. Kevättä on ilmaston puolesta leimannut jatkuva, kova tuuli, joka on haitannut varsinkin lakkauksia. Nyt pressujen alta paljastuneen veneen toinen kylki näyttää myös päivänvalossa siltä, että se pitäisi lakata uudelleen. Lakkaushetken tuulisuus ja katosta piiskaava sade ovat tehneet pinnasta epätasaisen: toisaalla lakka on levittynyt tasaiseksi kerrokseksi, mutta joka puolella on laikkuja jotka ovat jääneet himmeiksi, ikäänkuin niissä ei olisi tarpeksi lakkaa. Uudelleenlakkaus odottaa siis vielä tänä iltana - ilma näyttää ainakin näin ikkunasta katsottuna hyvältä.


Lisäksi kova puhuri häiritsi myös eilen lakkaajaa, joten takilakin saattaa joutua uudelleenkäsittelyyn. Kannenmaalaajaa puolestaan vaivasi lyhyt pinna. Knaapien, kiskojen ja kuningaspuun pielukset vaativat niin suurta kärsivällisyyttä, että tuulessa ja auringossa nopeasti pullataikinaksi jämähtäneellä maalilla sutiminen aiheutti paljon kiroilua sekä suurtä tärpättimenekkiä.


Wilhelmiina pääsi takaisin päivänvaloon.
Uskomattomin juttu tällä viikolla oli se, että kesken kahden veneen kiireisimmän kevätkunnostuksen päätimme broidin ja faijan kanssa hommata lisää puuhasteltavaa. Keskiviikko aloitettiin ajamalla Norrskataan Korppooseen, kolmen lossin taakse, ja noutamaan sieltä venetraileri. Sieltä matka jatkui samaisen kolmen lossin reitin läpi Turun kautta Hämeeseen ja Loimaalle, jossa tiukan kaupanteon jälkeen trailerin päälle jäi valtavaa kunnostusta vaativa savolaismallinen 570 senttiä pitkä soutuvene.


Savolaista designia 1940-luvulta.


Kuudensadan kilometrin ajomatkan jälkeen trailerille olisi kelvannut mikä tahansa laho lautakasa. Tämä 40-luvulla valmistettu kelluva (?) valas olisi jäänyt varmasti ostamatta pääkaupunkiseudulta, mutta nyt se olisi tarkoitus hoitaa veneilykuntoon juhannukseen mennessä - saapa nähdä onnistuuko, vai tuleeko paatista hieno kukkalaatikko tai vaihtoehtoisesti iloinen roihu juhannusehtoon ratoksi.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Kylässä Veneistämöllä

Broidin piti laskea Wihelmiinan tukevarunkoinen kaveri, fiskari Matleena, lauantaina mereen, mutta torstaina tulikin murheita matkaan. Kahden sivusarjan mahonkilaudan liitoskohdan hidas lahoaminen oli jo vuosia ollut tiedossa, eikä korjaukselle oltu nähty aikaisemmin välitöntä tarvetta. Nyt murheen hallittu eteneminen saavutti päätepisteen, kun sormi hulahti vahingossa 22 milliä paksun mahonkilaudan läpi. Veneen laskusuunnitelmiin tuli siis pieni viivästys, jonka myötä veljekset pääsivät kaivamaan esille koko sähkötyökaluarsenaalinsa.


Feini-sahalla tehdyn operaation jäljiltä veneen kylkeen syntyi siisti 30 cm x 30 cm -kokoinen kolo. Lahoaminen oli siis levinnyt todella vähän noin  kymmenessä vuodessa, minkä ajan ongelmakohta oli ollut tiedossa. Sopivaa paikkapalaa ei kuitenkaan omista mahonkivarastoista löytynyt, joten tiedossa oli puhelu Veneistämö Oy:n Timo Partaselle, jolta tämmöinen osa pikatoimituksella onnistui helposti. Suuntasimme siis Peugeotin nokan perjantai-iltapäivällä kohti kuuluisasta pöpilästä hyvin tunnettua Kellokoskea.



Veneistämö Oy, Vanha Valtatie 190, 04500 Tuusula, 040 837 5921/Partanen 

Veneistämö on viime vuonna perustettu veneveistämö ja se sijaitsee Kellokosken ruukin historiallisissa tiloissa, mielisairaalan välittömässä läheisyydessä. Vuonna 1795 perustettu ruukki onkin värikkään historiansa puolesta mitä oivallisin paikka veneveistämölle. Ensimmäisen sadan elinvuotensa aikana ruukki keskittyi päätuotteidensa naulojen ja kankiraudan lisäksi kaikkiin kodin ja maatalouden takomotuotteisiin. Aikakaudelle mahtuu lukuisia nousuja ja laskuja, tulipaloja ja omistatajanvaihdoksia. Vuonna 1895 ruukki teki konkurssin, jonka myötä tuotantolaitos sai uudet omistajat, jotka nostivat Ruukin valtakunnallisesti merkittävälle tasolle.


Kellokosken ruukin patosilta.

Carlanderin omistajaveljesten komennossa tehdas koki mittavia uudistuksia muun muassa työkoneiden ja energiansaannin saralla. Tehdas panosti myös aikakaudelle poikkeavasti työntekijöidensä hyvinvointiin. Kulta-aikaansa ruukki vietti 1930-luvulla, jolloin alueen rakennuskanta vakiintui nykyiseen muotoonsa. 1950-luvulla tehdas alkoi panostamaan alumiiniin. Ruukin tavaramerkeiksi nousivat maitotonkat ja alumiiniset Kelloveneet. Fiskars osti Kellokosken ruukin Carlanderin veljeksiltä vuonna 1962. Ruukin keulakuvaksi nousseiden Kelloveneiden tuotanto siirrettiin vuonna 1976 Ähtäriin Inhan tehtaille ja ne tunnetaan tänä päivänä Buster-nimisinä. Nykyään ruukki toimii elinvoimaisena pienyritysyhteisönä, joka mielenkiintoisena yksityiskohtana käyttää yhä omaa vesiturbiinia yritystensä sulanvedenajan sähköntuotantoon.


Ruukin läpi virtaava Keravanjoki tuottaa valjastettuna sähköä.

Veneistämöllä on sympaattiset toimitilat ruukin nuorinta osaa edustavassa tuotantosiivessä. Partasen lisäksi Veneistämön tiloissa alivuokralaisena majailee veneenveistäjä Patric Stjernvall, jonka kanssa työt jaetaan tarpeen mukaan. Kaksiosaiseen veistämöön mahtuu kerralla sisälle viitisen venettä operoitavaksi, lisäksi takapihalla on talvisäilytyshalli noin kymmenelle veneelle. Tällä hetkellä sisällä on 60-lukulaisen ht-veneen ja rakenteilla olevan sulkaveneen lisäksi kaksi folkkaria, joista toinen on viime vuoden venemessuilta tuttu Ferrarinpunainen uutuustuote. Purjehduskuntoonsaattamisprojekti on ajanpuutteen takia hieman kesken eikä omaan käyttöön tulevalla veneellä ole Partasen onneksi mikään kiire.


Toinen folkkari on Wilhelmiinan pikkusisar vuodelta 1967. Suomen Kalastuksen verstaalla valmistettu Tijuana L-231 on ollut työn alla koko talven. Mittavan remontin loppusuora kuitenkin häämöttää, sillä Partanen on siirtynyt jo lakkausvaiheeseen: veneen olisi tarkoitus olla vedessä kahden viikon päästä. Tijuanasta tulee remontin myötä vierassatamien takuuvarma katseenkerääjä, sillä vene on saanut Partasen käsittelyssä muun muassa kokonaan uudet mahonkisarjat ja pramean teak-kannen. Myös kyljet ovat saaneet uutta hohdetta, kun vanha valkoinen maali on korvattu Rylardin sinisellä öljymaalilla.


Kansanvene Tijuana viimeistelyä vailla. 

Veneistämö hoitaa kaikenlaiset veneiden korjaukset ja rakennukset. Lisäksi myyntihyllystä löytyy puuveneilijälle tarpeellisia Rylardin maaleja ja lakkoja, West Systemsin epoksia sekä kupariniittejä.


Matleenan pikaremontti valmistui puutöiden osalta jo lauantai-iltana, jolloin paikkapala ja neljä listaa olivat liimattuina ja tapitettuina paikoillaan. Mutta miksi ihmeessä paikkaus tehtiin vasta nyt? Muutaman tunnin ja parin kympin hintainen homma. Samaa mietimme broidin kanssa asennusoluita hörppiessämme - emmekä keksineet vastausta.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Sisäveneilykauden huipennus koittaa

Kevätremontti vuosimallia 2011 on saamassa arvoisensa huipennuksen, kun lakkaushommat ovat vihdoin päässeet käyntiin ja rannassa pärjää jo polvihousuissa. Viikonloppuna vene edistyi siihen malliin, että sunnuntai-iltana ryhdyttiin jo suunnittelemaan alustavasti laskupäivää. Verkkosaaressa mahdolliset laskupäivät ovat keskiviikko ja lauantai. Kevätkauden viimeisten palkallisten iltatöiden (tänään, tiistaina ja torstaina) takia ensi viikon keskiviikko saattaa tulla liian aikaisin vastaan. Eli kölin alle märkää lauantaina 4.6., siihen tähdätään!
Varvaslista öljyttynä ennen lakkausta.

Varvaslistat kokivat perjantaina huikean muodonmuutoksen, kun niihin imeytettiin litratolkulla kyllästettä. Fiilis oli aikamoinen, kun kylläste antoi ensi kerran osviittaa siitä millaisen sävyn listat lakkauksen myötä saavat. Tällainen 60-luvun mahonki ei muuten petsejä liiemmin kaipaa, materiaali on kirkkaan punaista ja erittäin terveen oloista.
Sunnuntaiaamu alkoi listojen pyyhkimisellä ja ensimmäisen ohennetun lakkakerroksen sivelyllä. Iltaan mennessä Rylardin VG 62 Fast oli kuivunut jo täysin, joten toinen vähän tymäkämpi kerros tuli myös levitettyä. Lakkauskerrosten suhteet olivat käsivaralla tehtyinä noin 50 % Rylardia ja 50 % tärpättiä sekä toisella kierroksella 70 % Rylardia ja 30 % tärpättiä. Syvälle puuhun vaikutti seokset uppoavan.

Annika ja Elli pyllivät kauniin lauantai-iltapäivän ajan Wilhelmiinan alla pohjan ja vesilinjan kimpussa. Pohja ensin pestiin, jonka jälkeen kevyellä raaputtelulla otettiin irti kaikki mikä lähti. Puita myöden irronneet kohdat töpyteltiin aluksi Rylardin lyijymönjälla ja sen sen jälkeen Hempelin Yacht Primerillä. Koko pohja sai lopuksi kauniin punaisen sävyn Red Brown -värisen Hempelin Basic-antifouling-maalin toimiessa sävyttäjänä.
Pohjan kyllästämisestä ei kuulema ole kuin kolme vuotta, mutta se vaikuttaa jo nyt hyvinkin valmiilta: pinnoitusmateriaalit korkkaavat levyinä monin paikoin, eikä siihen tarvita kaksisiakaan työkaluja tai voimia. Sitä paitsi pohjassa kasvoi pitkää naavaa ja läjäpäin näkkejä. Ehkäpä ensi syksynä se jaksetaan pestä heti noston yhteydessä, kun merenelävät saa vielä suosiolla irroitettua.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että pohjan kyllästämisessä jokin on mennyt vähän pieleen. Materiaalit ovat ehkä olleet vääränlaisia tai mikä yleisintä, pohjan totaalista kuivumista ennen lyijymönjäystä ei ole maltettu/ehditty odotella. Yhtä kaikki, myös tämä työvaihe odottaa hyvinkin pian lähitulevaisuudessa - syksyllähän sen näkee viimeistään, että onko pohjan kyllästyksen aika jo ensi keväänä vai jaksaisiko korkkaavat maalit taistella pohjassa kiinni vielä kaksi kautta.

Vesilinja palautuu jälleen kiiltäväksi Annikan käsittelyssä.


Keskiviikkona projekti jatkuu katon maalaamisella sekä listojen lakkauksen kolmannella kerroksella. Siihen hommaan käytän jo pelkkää lakkaa ilman ohenteita. Ensimmäinen välihionta suoritetaan myös kolmannen kerroksen jälkeen karkeudella 180. Armotonta kärvistelyähän näissä iltavuoroissa on istua, kun sisäveneilykauden huipentuma odottaa rantsussa. Onneksi ulkona sentään sataa vettä.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Sulanut Multimaster

Viime kevään suuren ponnistuksen jäljiltä voi veneen kevätkunnostuksen ottaa tänä vuonna suhteellisen iisisti. Projektiksi on muodostunut parrasta kiertävän törmäyslistan puhdistaminen lakasta, kyllästäminen ja uudelleenlakkaus. Skrabauksen lomassa listoista on lähtenyt kilokaupalla Sika-massaa ja muita mönjiä, joilla kantta on yritetty tiivistää vuosien saatossa. Itsehän olisin vaan lakannut listat joka vuosi, ja hyvänä olisi pysynyt. No, ei hätää, mitään ei ole pilalla, vaan harmahtavan mustan kerroksen alta paljastuu aivan punaista ja kovaa mahonkia. Veneeseen tulee vieläpä aivan mielettömästi lisää näköä, kun kirkkaan punaisen listan ja valkoisen kannen rajan saa aivan skarpiksi, eikä kaikkialla ole aaltoilevaa ja muhjuista massausta.


Samassa on tullut availtua viime keväänä uusitut ja hyvin vähälle lakalle jääneet kattoa kiertävät listat. Myös ne saavat nyt perinpohjaisen käsittelyn. Tässä hommassa korvaamattomana apuna on ollut uutukainen Boschin versio legendaarisesta Feinin Multimasterista. Alkuperäinen Fein maksaa lähemmäs 400 euroa, joten tällaiseen harrastehommaan ajattelin vihreän Boschin rittävän vallan mainiosti. Minulla on lisäksi hyviä kokemuksia vihreistä laitteista kuluneilta vuosilta, joten ostopäätös ei ollut vaikea.

Katon listat joutuivat värierojen vuoksi perusteelliseen uudelleenkäsittelyyn.


Ensimmäiset käyttökokemukset laitteesta oli fantastiset. Edellisinä keväinä lainassa oli ollut aito Feini, joten muistijälki Multimasterista oli parasta mahdollista tasoa. Boschin ensipuraisu oli yhtä raastavaa kuin muistelinkin: aivan karmea ääni, mutta todella rankka suorituskyky. Purua lensi karkeuden 80 paperilla kuin sahalla, ja punaista mahonkia tuli helposti esiin, vakkei lakkoja oltu läheskään kaikkialta edes skrabattu. Huikea peli.


Parin tunnin jyrryyttelyn jälkeen aloin huomata, että hiontapaperi oli muuttunut kaksiosaiseksi. Kova hiontaosa oli irronnut pehmeämmästä tarraosasta. Tämän lisäksi tarraosa oli sulanut yhdessä koneen hiontatason tarrapinnan kanssa tasaiseksi. Yllättävää sulamista kovaan käyttöön suunnitellulta ja tarkenevalla suotituskyvyllä varustetulta koneelta.

Kulmistaan tasaiseksi sulanut multimaster.


Jatkoin hiomista vielä viime viikonloppuna ja kaunista jälkeä syntyi. Ilman Multimasteria homma ei olisi edennyt laisinkaan näin vaivattomasti. Hiomatasojen  kaikki kolme nurkkaa ovat kylläkin nyt sulaneet tasaisiksi eikä tarra niissä enää pysy, joten seuraavaan lista- tai nurkkaurakkaan pitää jo investoida varaosia. Kyselin asiasta Tapulikaupungin Nuoressa Messipojassa tapaamaltani ex-veneenveistäjältä ja nykyään työkalumyyjänä toimivalta Henri Kasperilta. Hän vahvisti, että kyseinen ongelma on myös ihan oikeassa Feinissä, joten niitä hiomatasoja on vain osteltava säännöllisesti, ja että kyseessä on kuitenkin lähtökohtaisesti saha eikä hiomakone. Tottahan tuo.


Listat on nyt viimeistelty käsipelillä, ja edessä on kyllästys Hempelin Impreg 1:llä. Ei se tietysti vastaa oikeaa pellavaöljy/tärpätti/myrkky-litkua, mutta kuivumisaikansa puolesta se on mielestäni täysin perusteltu valinta kyseisiin kohteisiin. Impreg on lakkausvalmis parin vuorokauden jälkeen käsittelystä, kun perinteisen pellavaöljyn kuivumiseen menee noin kuukausi. Määrätkin jäävät suhteellisen pieniksi, joten Impregin kallis hinta ei tässä nyt paina vaakakuppia mihinkään suuntaan. Rungon kyllästyksiin käytän tietenkin klassisia menetelmiä, mutta sen aika Wilhelmiinassa on ehkä parin vuoden päästä.

Uskolliset kaverit, pallogrilli ja Airam, mukana kunnostuspuuhissa.


Viikonloppuna olisi tarkoitus päästä jo vetelemään ensimmäisiä ohennettuja lakkakerroksia samalla kun Annika käy Ellin kanssa maalailemaan pohjaan myrkkyväriä. Lisäksi voisi vielä sovitella uusia kulkuvaloja, hörppiä kahvia ja grillata pallogrillillä hyvää makkaraa.

torstai 5. toukokuuta 2011

Kierrätystä

Monena keväänä venerannassa on ollut huutava pula astioista, joissa voi sekoittaa maaleja, liimoja ja kyllästeitä. Esimerkiksi jahelihapakkaukset ovat hyviä kertakäyttöisiä maalausastioita isojen maalitonkkien sijasta. Hieman tasokkaammat levitepurkit toimivat taas puhtaina alustoina, joissa epoksin ja kovetteen voi sotkea tasaiseksi massaksi.

Tilannetta on ratkaistu pääsääntöisesti eineslihapullakuurilla. Evääksi venerantaan on lähtenyt läheiseltä bensikseltä Atrian lihapullapaketti, joka on sitten nautittu joko kylmänä tai kuumailmapuhaltimella lämmitettynä jo ensimmäisellä tauolla, jotta astia on saatu mahdollisimman nopeasti käyttökuntoon. Hyvä idea, mutta kevään mittainen lihapullatehokuuri aiheuttaa armottoman kuvotuksen tunteen pullasia kohtaan.

Toinen kikka on ollut kierrätys. Toisten jo käyttämien rasioiden tonkiminen roskalavalta ja niiden peseminen tärpätillä. Sattuman kauppaa, työtehoa hidastavaa ja hyvin turhauttavaa touhua sekin.

Viime kevättalvella päätimme, että tähän dyykkaamiseen tehdään nyt muutos. Aloimme kerätä talteen kaikki jauheliharasiat ja purkit, mitä normaalissa kotitaloudessa koko ajan syntyy. Tuloksena oli sekoituspurkkien osalta stressitön ja kivuton kevät - aina oli oikeanlainen ja puhdas astia käden ulottuvilla. Tätä siis lisää.

Saavuttuamme kesäiseltä viiden viikon Saaristomeripurjehdukselta takaisin kotiruokintaan, jatkoimme jo totutusti purkkien ja rasioiden keräämistä. Talven aikana jokaisesta makaroonilaatikosta, lasagnesta, porsaskastikkeesta ja meksikolaisesta fajita-illasta astianpesualtaan alakaappiin alkoi kerääntyä siisti nippu muovikaukaloita. Nyt voidaan todeta, että Wilhelmiinan kevätkunnostus ei tule jäämään tästä yhdeksän kuukauden aikana kerätystä satsista kiinni.



Jauheliha-/suikaleliharasiat:  52 kpl
Voirasiat: 15 kpl
Muut: 21 kpl
Yhteensä: 88 kpl
Arvioitu tarve: noin 20 kpl

Kevät näyttää saammeko kaiken tuhotuksi Wilhelmiinan ja broidin tukevarunkoisen fiskarin, Matleenan, kevätkunnostuksissa. Epäilen. Mutta mitä muuta käyttöä näille nyt voisi keksiä, koska mukavaa tiskaustraditiota ei voi ilman haikeutta lopettaa.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Klassisten veneiden K-rekisteri

Suomeen ollaan kehitämässä Ruotsin mallin mukaista venerekisteriä, johon otettaisiin mukaan kulttuurihistoriallisesti tärkeitä veneitä, jotka olisivat yli 40 vuotta vanhoja. Wilhelmiina kansanveneenä täyttäisi K-rekisterin kriteeristön helposti.

Julkaisen tässä kirjoittajan luvalla Kauppalehteen 5.4. kirjoitetun artikkelin aiheesta. Lisää tietoa rekisterin toteutumisesta saadaan myöhemmin tässä kuussa Turussa järjestettävän seminaarin jälkeen.


Muutamia K-rekisteriin soveltuvia perinnepursia Houtskarin laiturissa.


Arvokkaat veneet rekisteriin

On suorastaan erikoista, että veneille ei ole vielä omaa kulttuurillisesta arvosta kertovaa merkintää samaan tapaan kuin vaikkapa autoille tai moottoripyörille. Pian asia tosin muuttuu, sillä Suomeen puuhataan rekisteriä ja omaa K-merkintää klassisille, yli 40-vuotta vanhoille, kulttuurihistoriallisesti arvokkaille veneille.
 – Asiasta on puhuttu jo pitkään, mutta mitään konkreettista ei saatu aikaan. Kun Ruotsissa hyväksyttiin viime vuonna ensimmäinen vene heidän omaan K-rekisteriinsä ja tämän kunnian sai suomalaisen Androksen telakan vuonna 1921 valmistama Solave, päätin, että nyt tälle asialle on suomessakin tehtävä jotain, kertoo Puuvene-lehteä kustantava Yrjö Klippi.

Klippi on saanut hankkeen työryhmään mukaan museoviraston ohella merkittävimmät perinneveneisiin erikoistuneet yhdistykset, kuten Mahogany Yachting Society ja Suomenlahden puuveneilijät, sekä joitain pursiseuroja, kuten HSS. Tarkoitus on, että suomalaisten klassisten moottori- ja purjeveneiden rekisteri koskisi 40 vuotta vanhoja veneitä, jotka ovat edelleen käyttökunnossa.

K-merkinnän saamisesta päättäisi erilaisten dokumenttien ja tarkastusten jälkeen laaja-alainen lautakunta, johon kuuluisi puheenjohtajan ja sihteerin ohella enintään kahdeksan, kolmeksi vuodeksi kerrallaan valittua jäsentä.
 – On erittäin vaikea sanoa, kuinka paljon tällaisia veneitä Suomessa on. Suuntaa antavia lukuja toki on: ennen vuotta 1920 rakennettuja purjeveneitä on säilynyt vain kourallinen, kun esimerkiksi Ruotsissa niitä on satoja. Moottoriveneet eivät ole olleet luokkarekistereissä, joten niiden määrää ei voi sitäkään vähää arvioida.

Nyt hahmotellun kriteeristön pohja rakentuu lauseeseen "vene on rakennettu Suomessa, tai se on suomalaisen suunnittelijan piirtämä tai vene on yleistä tyyppiä Suomessa tai muuten kansallisista syistä arvokas ja säilytettävä". Ruotsalaiseen rekisteriin on päässyt runsaasti suomalaisia, italialaisia ja amerikkalaisia veneitä.
 – Kyllä mielestäni klassiset Rivat ja Chris Craftit kuuluvat tälle listalle siinä, missä ruotsalaiset Pettersonitkin, sillä ne kuuluvat osaltaan suomalaiseen perinteiseen veneilykulttuuriin.

Kun K-merkintä on vakiintunut ja rekisteri painoarvoltaan merkittävä, on oletettavaa, että sillä voisi olla samanlaisia vaikutuksia muun muassa vakuutusmakuihin kuin on esimerkiksi museaalisten moottoripyörien kohdalla. Yrjö Klippi kertookin viranomaisten ja vakuutusyhtiöiden mukaansaamisen olevan "kaukainen haave", mutta hän uskoo, että aluksi vaikutus tullee löytymään erilaisten yhteistyösopimusten ja tukien hakemisen helpottumisesta. Jatkossa rekisteriin pääsee luonnollisesti myös muita kuin puuveneitä.
 – Materiaalia ei ole määritelty, sillä jo nyt on selvää, että esimerkiksi Coronetit nousevat monen veneilijän mielessä klassisiksi veneiksi. Klassikon määritelmässä keskeistä on laatu, laatu niin suunnittelussa, rakentamisessa, materiaaleissa kuin muotoilussakin, Klippi kertoo.

Toukokuussa Forum Marinumissa järjestetään seminaari K-merkinnästä ja rekisteristä, jolloin määritelmät lyödään lukkoon.
 – Ensi kesänä kartoitamme veneitä alustavasti ja kyllä meillä on tavoite, että ensimmäinen K-merkinnän saava vene esitellään ensi vuoden venemessuilla, Yrjö Klippi lupailee.

Teksti: Markus Ånäs, Kauppalehti


Veneiden K-merkintä
  • Vene on rakennettu huvi- tai kilpaveneeksi.
  • Vene on rakennettu Suomessa, tai se on suomalaisen suunnittelijan piirtämä tai vene on yleistä tyyppiä Suomessa tai muuten kansallisista syistä arvokas ja säilytettävä. 
  • Veneen ikä on vähintään 40 vuotta. 
  • Veneellä on oltava hyvin dokumentoitu historia. 
  • Veneen on anomusajankohtana oltava hyvässä merikelpoisessa kunnossa. 
  • Veneen on oltava alkuperäinen, ei vanhan kopio eikä replika. 
  • K-merkintä koskee vain tiettyä venettä, ei venetyyppiä tai koko sarjaa.
Lautakunta voi päättää hyväksyä veneen rekisteriin myös jostain muusta perustellusta syystä, jolloin K-merkinnän voisi saada myös jotkin työ- tai viranomaisveneet. Kilpaveneiden on täytettävä luokkasäännöt, eivätkä moottorinvaihdot ole saaneet muuttaa veneen suoritustehoa merkittävästi. Veneestä on oltava olemassa muun muassa piirustukset, samoin tiedot myöhemmistä korjauksista. K-merkintää voi hakea klassisten veneiden rekisteriin listautumisen jälkeen.

torstai 28. huhtikuuta 2011

Suomen Kalastuksesta

Puuvenenetin keskustelupalstalla heräsi alkuviikosta keskustelua Suomen Kalastus Oy:n veneveistämöstä. Itsekin osallistuin kyseiseen keskusteluun joillain pienillä muistijäljillä. Wilhelmiinahan on siis rakennettu loviisalaisella Suomen Kalastuksen verstaalla vuonna 1965 ensimmäisenä veneenä neljän folkkarin sarjassa. Toissa keväänä, kun ostimme veneen, etsin parin yön aikana Googlesta kaikkea mahdollista tietoa veneen historiasta ja veistämöstä. Onneksi tein niistä jo silloin pienen yhteenvedon, joka on ollut nyt keskustelun herättyä mielenkiintoista kaivaa esiin kovalevyltä. Suomen Kalastus nimenä viittaa enemmän elintarviketeollisuuteen  kuin veneveistämötoimintaan, mutta veistämönä se on kuitenkin ehkä historiallisessa perspektiivissä tunnetumpi.

Wilhelmiinan valmistekilpi.

Loviisalaisen vene- ja laivarakennusperinteen tiedetään alkaneen 1700-luvun puolivälissä, kun Köpbackan kylään ja myöhemmin Siksalaan perustettiin laivatelakat. Yksi ensimmäisistä Köpbackan rannassa rakennetuista aluksista oli vuonna 1771 rakennettu 130 jalkaa pitkä ja 32 ½ jalkaa leveä fregatti Gustaf.

Ensimmäisen varsinaisen loviisalaisen veneveistämön perusti Alfred Granqvist Patunan rantaan 1900-luvun alussa. Veneveistämön omisti myöhemmin Sulo Lönnqvist 1930-luvun alusta
vuoteen 1946, jolta sen osti Nordströmin konserniin kuulunut Suomen Kalastus Oy. Nordströmin yhtiö oli ostanut vuonna 1936 hankolaisen Elfvingin Kalastuslaivue Oy:n, jonka jälkeen Loviisan Kalastus Oy ja Elfving fuusioitiin ja uuden yhtiön nimeksi tuli Suomen Kalastus Oy.


Sillin pyyntiin Islannin vesillä yhtiö käytti yli kymmenmetrisiä avoimia nuottaveneitä, joiden ylläpitoon Suomen Kalastus tarvitsi oman veneveistämön. Veistämö ryhtyi 1950-luvun lopussa tekemään myös purje- ja moottoriveneitä. Kulta-aikana loviisan telakalla tehtiin töitä kahdessa vuorossa Yhdysvaltojen vientiin tarkoitettujen 22-jalkaisten moottoriveneiden kimpussa. Veistämöllä syntyi kolmen vuoden aikana 250 kahdelle perämoottorille suunniteltua limisaumaista mahonkivenettä.



 Suomen Kalastus Oy:n silliä

Suomen Kalastuksen omistanut Nordström Group oli 1900-luvun alkupuolen merkittävimpiä suomalaisia yrityksiä. Ragnar Nordström perusti 1924 loviisaan laivavarustamon, johon kuului laajimmillaan 18 alusta samanaikaisesti. Yritysryppäässä oli parhaimmassa vaiheessa 1 700 työntekijää ja se toimi laajan laiva- ja kalastusbisneksen lisäksi monilla muilla teollisuudenaloilla. Konserniin kuului: poronlihan ja marjojen välitystoimintaa, sementtivalimo, mehupuristamo, saha, tynnyritehdas, vesivoimalaitoksia, konepaja, kivimurskaamo, väritehdas, maalitehdas, autokauppa, sanomalehti, kirjapaino ja yli 50 %:n omistus vakuutusyhtiö Fenniasta. Ei siis ihme, että Ragnar Nordström oli 1900-luvun puolivälissä Suomen rikkaimpia miehiä. 

1960-luvun alussa Amerikan-vienti loppui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin - uudella mantereella siirryttiin lasikuituaikaan. Suomen Kalastus keskittyi nyt yksityyppipurjeveneiden markkinoihin ja verstaalla syntyi sarjatyönä Götebogsekoja, Lightning-veneitä ja folkkareita. Suomen Kalastuksesta tuli reilussa vuosikymmenessä suurin yksittäinen rakentaja Pohjoismaiselle kansanveneelle. Viimeinen kansanvene valmistui vuonna 1975 ja se oli Suomen Kalastuksen kaikkiaan 45. folkkari. 1970-luvun lopulla myös Suomessa lasikuitu valtasi venemarkkinat ja toiminta Patunan verstaalla alkoi keskittyä enemmän veneiden talvisäilytykseen.

Wilhelmiinan rakenteista näkee, että vene on tehty todella taidokkaasti. Kyseinen yksilö valmistettiin lisäksi erityistä laatua vaalien, sillä vene matkasi kaiken kansan ihailtavaksi Tukholman venenäyttelyyn. Tämän johdosta Wilhelmiinassa on esimerkiksi massiivimahonkiset lattiat, mahonkisisusta ja yhden kaarivälin pidempi hytti, jonka uusiutunut luokkasääntö mahdollisti.

Veneen heloitus on myös silmiinpistävän tyylikästä. Patunan verstasalueella sijaitsi mekaanikko Frans Nybergin metallipaja, jossa hän pyöritti moottorikorjaamoa. Myöhemmin 1950-luvulla hän rupesi tekemään aliurakkana heloja kuparista ja messingistä Suomen Kalastuksen valmistamiin veneisiin. Otin pääsiäisviikonloppuna veneen parraslistojen päällä takakulmissa olleet helat irti. Helojen pohjaan oli kirjoitettu tussiilla Båt N:o #1. Hekumoin ajatuksella, että kyseinen teksti oli vuonna 1972 kuolleen Nybergin käsialaa.


Suomen Kalastuksen tiloissa on säilynyt venetoimintaa näihin päiviin asti. Korjausveistämönä ja talvisäilytysalueena Patunalla on merkittävä rooli loviisalaisten huviveneiden telakkana. Viimeisimmän tiedon mukaan Patunan toimintaa pyörittää Henrik Kullberg.