Eipä vuoda enää

Wilhelmiina saatiin suunnitellusti laskettua lauantaina, Wilhelmiinan nimipäivänä. Laskussa noudatettiin tuttua kaavaa, laiturille oli viritetty sähköt, jonka perään oli kytketty uppopumppu turvaamaan veneen pinnallapysyminen sekä miehistön mielenterveys. Miehistöä oli tällä kerralla vähän, sillä työkiireiden takia vain Annika oli valvomassa tapahtumaa.

 Laskussa erikoista on, että puolet vastapuunatusta pinta-alasta katoaa veden alle.

Vuoto hiipui ensimmäisen vartin aikana totutusti, jonka jälkeen kuluikin useampi tunti ilman mitään merkittävää muutosta. Viimein illan suussa, kahdeksan tunnin vedessäolon jälkeen, veden virtaus oli hiipunut sen verran, että vene pysyi turvallisesti oman pumpun avulla kuivana - matka Tervasaaren kotisatamaan saatoi alkaa. Ilta loppui jo perineeksi muodostuneeseen laskupäivän juhlaillalliseen ravintola Kolmessa Kruunussa.

Pari iloista ja lämmintä viikonlopun päivää tulikin sitten lököiltyä veneessä sen kummemmin töitä, elämää tai venettä ihmettelemättä. Tiistai-iltana kone vedettiin seuraavan kerran käyntiin ja ajettiin takaisin Verkkosaaren talvisäilytysalueelle, josta masto nostettiin kyytiin. Merikapteenit Anna ja Teemu oli pyydetty kaljapalkalla auttamaan tikun pystytyksessä, ja suuri apu pariskunnasta sitten olikin, kun vastapystytetyn maston toppiin karkasi ison nostin, uusi vimppeli oli jo heti alkuun väärässä asennossa ja nostoliinakin kiinnitettiin sillä tavalla väärin, ettei sitä saanut apunarulla vedettyä vanttien ympäriltä takaisin veneen kannelle asti. Ei muuta kun Teemu reippaasti HMVK:n mastonosturin tikkaita pitkin taivaalle ja fiksaamaan edeellämainitut kömmähdykset. Meikäläinen toimi projektissa siinä roolissa, mikä luonteelleni parhaiten sopii, eli ihmispainona.

No, kivaahan meillä oli ja kaljaa ja rommia kului sitten kohtuudella vastalakattua ja pystytettyä mastoa pällistellessä. Annika loihti vielä tukevan illallisen viileässä kevätkesän yössä, joten kannen alle sai kömpiä tyytyväisinä vierekkäin minä sekä turvonnut vatsa. Muut sunnistivat kotejaan kohti, pelästyttyään ehkäpä tulevaa hallayötä.

Wilhelmiinan päivä

Lauantaina 26.5. on virallisesti Wilhelmiinan nimipäivä, joten mikä olisikaan sen loistavampaa kuin tipauttaa paatti mereen juuri silloin. Työ- ja opiskelukiireisen kevään johdosta kirjoitteleminen on jäänyt vähän vähemmälle, mutta jos tässä nyt hieman kertaisi talven ja kevään tapahtumia ennen h-hetkeä.

Tapaninpäivän myrskyjen jälkeen kävin ensimmäisen kerran katselemassa veneen vointia. Verkkosaaren talvisäilytysalueella tuhot olivat olleet melko lieviä: muutamia kevytpeitteitä oli repeytynyt täysin ja joku moottorivene oli kuulema kaatunutkin, mutta myrskyn voimaan nähden lähes kaikki selvisivät pelkällä säikähdyksellä. Niin myös Wilhelmiina. Katos oli liikkunut kymmenkunta senttiä ja rakennelma oli muutenkin vääntynyt vähän vinkuraan. Tämä ei aiheuttanut päänraapimista eikä kyllä mitään toimiakaan.

MeriMikin kanssa syksyllä rakennettua mastotaapelia en sen sijaan päässyt kurkkaamaan, sillä merivesi oli noussut ja vallannut alueita mantereelta - kumisaappaat olisivat olleet tässäkin hyvänä apuna. Tiedustelujen jälkeen selvisi, että taapelikin oli kunnossa, se kylläkin vähän rösähti helmikuussa kovan lumenpaineen asiosta. Pienen korjausurakan jälkeen mastot säilyivät turvallisesti kuivina ja hyväkuntoisina koko sisäveneilykauden. Ensi syksynä rakennamme katoksen uudestaan, niin hyvä ja toimiva konstruktio se oli.



Mastokatos selvisi talvesta.

Varsinaiset kevätkunnostushommat alkoivat todenteolla vasta vappuna - ilma oli ollut koko huhtikuun kylmää ja hyvin tuulista, joten rantaan ei ollut liiemmälti kiirettä. Ensin skrabattiin jo perinteiseksi tulleet ongelmakohdat, jotka olivat taas talven aikana korkanneet. Eipä niitä nyt niin paljon ole mutta kyllä se työtä teettää: kuningaslaudat, törmäyslista ja avotilan sivusarjojen tietyt kohdat täytyy tehdä uusiksi joka vuosi. Murheiden syy on lähes kaikissa kohteissa sama: loppuun käytetty vanerikansi, jonka ongelmat ovat olleet tiedossa jo veneen ostohetkestä alkaen. Silloin toivoin, että kansi kestäisi ainakin viisi vuotta ja sen se on jo kohta kestänyt. Nyt toivoisin kannelle vielä ainakin paria lisävuotta jatkoa, sillä kansiremontista tulee hyvin hintava ja työläs eikä koko projektille ole vielä kunnollista suunnitelmaa eikä sisätilaa. Ulospäin kansi näyttää ihan kelvolliselta, mutta murheita siinä on aika monessa kohdassa. Eli aikanaan saadaankin sitten vaihtaa koko lysti, ja sen lisäksi arvatenkin paljon muuta.

Tänä keväänä ei ollut suunnitelmissa tehdä mitään rakennusurakoita, pelkästään peruskunnostuksella ajateltiin selvitä - ja mikä parasta, tällä hetkellä (kolme päivää laskuun) myös näyttää siltä, että tavoite onnistuu. Skrabatuissa kohteissa on nyt seitsemän kerrosta lakkaa, koko vene on hiottu ja lakattu, kannet ja hytin katto maalattu, avotilan lattialaudat tervattu ja pohja paikkamaalattu ja myrkkyvärjätty. Kyllähän sitä tuohonkin saa aika paljon aikaa menemään, varsinkin kun Annika ei tänä keväänä ole rantaan juurikaan työ- ja opiskelukiireiden takia ehtinyt. Ilman yllätyksiä ei tästäkään keväästä kuitenkaan selvitty.

Pohjaa raaputtaessani kevyesti skraballa, huomasin jo tutuksi tulleen ilmiön: maalikerrokset lähtevät monin paikoin suorastaan levyinä puulle asti. Aikaisempina vuosina nämä paikat ovat ensin lyijymönjätty, sitten primeroitu ja lopuksi maalattu myrkkymaalilla. Nyt tuntui, että yksittäiset

alueet ovat levinneet jo aivan joka puolelle pohjan alueella. Edesmennyt venemestarini, Poju Suntio, olisi tässä kohtaa suositellut pikaista veneen pohjan kyllästämistä ja samaan lopputulokseen aion myöskin päätyä. Homma vie vaan niin paljon aikaa, että se on siirrettävä ensi sisäveneilykauteen. Pikaisen tuumauksen jälkeen päätimme Annikan kanssa kyllästää koko rungon, joten skraban kuva saattaa painautua loppuvuodesta lähtemättömästi kämmenpohjaan. Nyt pohja tilkittiin kasaan perinteisin metodein muutamalla litralla Rylardin lyijymönjää, Yacht Primeriä ja Hempelin Brown Red Basic -myrkkymaalia.



Rylard VG 63 tuoksuu märältä metsältä.

Lakkauspuuhissa tapahtui tämän kevään suurin uudistus. Rylardin VG 62 Fast -polyuretaanilla kutiteltu lakka sai väistyä luomun VG 63 tieltä. Olin jo pidempään ollut kypsynyt Fastin turhan sukkelaan kuivumiseen, joka hankaloittaa itse levitystä noin tuulisella rannalla merkittävästi - lakka jämähtää suorastaan jo siveltimeen. Vuosia sitten lakkasimme broidin tukevarunkisen fiskarin, Matleenan, VG 63:sella ja muistini mukaan se olisi juuri oikeaa tavaraa, vaikkakin hyvin pehmeää, juuri Wilhelmiinaan. Tämä osoittautui täydeksi todeksi. Lakka juoksee siveltimessä sametin pehmeästi. Jälki on rasvaisen kiiltävä, mutta lopputulos erittäin pehmeän ja samalla haavoittuvan oloinen. Aika näyttää miten se toimii voimakasta kulutusta kohtaavissa paikoissa, kuten avotilan istuintasoissa. Alkutunnelmat ovat kuitenkin hyvät, siitä kielii myös lakan tuoksu. Märkänä VG 63 tuoksuu kuin metsä sateen jälkeen - kyseessä on loppuun asti hiottu luomutuote!